Viimeisimmän postaukseni ja siihen liittyvien kommenttien jälkeen aloin jälleen kerran miettiä, minkälainen suhde minulla on lasteni biologisiin vanhempiin.
Joskus, kun pidän lämmintä lasta rintaani vasten, tunnen viiltävää kipua lasteni biologisen äidin puolesta. Hän ei saa (enää) kokea tätä, vaikka synnytti tämän lapsen. Erityisesti Pikkusiskon äidin kohdalla suren tätä, koska hän piti tyttöään sylissään niin kauan, mutta eräänä päivänä hän tiesi, että se tulisi olemaan viimeinen kerta, jolloin hän voi halata lastaan. Järjettömän epäreilua!
Joskus, kun lapsi itkee, suree, huutaa, tuntee kipua, minä vihaan noita toisia vanhempia! He tekivät valintoja, joiden takia tämä lapsi nyt kärsii.
Joskus kun näen pienten tanssivan, nauravan, hyppivän, minä haluaisin soittaa heille ja kertoa, että hyvin menee. He ovat onnellisia!
Joskus kun omat lapseni saavat kenties omia lapsia, suren sitä, että he eivät tiedä tulevansa isovanhemmiksi.
Koskettavin hetki oli silloin, kun eteläafrikkalaisessa pikkukaupungissa, Sparin parkkipaikalla auton takapenkillä istuessani minulle kerrottiin, että Pikkuveljen äitiä ei ole näkynyt. Hän ei tullutkaan tapaamaan meitä. En tiedä, mitä olisin hänelle sanonut, mutta olisi ainakin halannut lujaa ja pitkään. Tuntenut ylitsevuotavaa kiitollisuutta.
Kuljetan näitä ihmisiä mukana arjessamme. Isiä, äitejä, enoja, tätejä, isosiskoa siellä jossain Etelä-Afrikassa. En yhtään halua väheksyä heidän merkitystään näiden kahden pienen ihmisen elämässä. He eivät ole "vain" geenejä, he ovat koko elämä.
Ajatuksissani jaan vanhemmuuden heidän kanssaan, ainakin jollain tasolla. Olen huomannut, että osa adoptiovanhemmista tiedostamattaan tai tietoisesti sysää biologiset vanhemmat pois arjen näyttämöltä. Ei minun lapseni ole kiinnostunut heistä, nämä ihmiset sanovat. Eikö? Eikö oikeasti? Vai etkö vain pidä keskusteluyhteyttä avoinna, koska et halua ajatella heitä? Et tiedä, mitä heistä ajattelisit?
En hyväksy läheskään kaikkia valintoja, joita lasteni biologinen suku on tehnyt. Ymmärrän, mutten silti hyväksy. Silti he ovat lasteni vanhempia ja heille tärkeitä.
10 kommenttia:
En voi olla pohtimatta sitä, miten ulkopuolinen voi tietää jonkun adoptiovanhemman "sysänneen" biologiset vanhemmat syrjään? Itse en ainakaan puhu lapseni biologisista vanhemmista kovinkaan monen ihmisen kanssa, joten miten joku voisi tietää, miten meillä on tämä kysymys hoidettu (en nyt parempaakaan sanaa keksi)?
Tunnen lisäksi jopa aikuisia adoptoituja, jotka sanovat, etteivät ole biologisista vanhemmistaan kiinnostuneita tai ajattele näitä. Joten varmasti niitäkin adoptoituja on, joita biologinen tausta ei kiinnosta. Toisen nahan alle on vaikea mennä.
Niinpä, mistä sitä tosiaan voi tietää? Hyvä huomio.
Muistan vuosia sitten keskustelleeni erään vanhemman naisen kanssa. Olimme molemmat äitejä, emme adoptioäitejä. Hänellä oli jo lapsenlapsiakin. Hän kysyi, aionko puhua tulevalle adoptiolapselle jotain hänen taustastaan. Vastasin hänelle, että eivät kaikki adoptoidut ole koskaan yhtään kiinnostuneita taustastaan. Hän väitti tiukkana, että se ei voi olla totta. Ärsyynnyin. Hän intti, että jos ihminen ei koskaan halua puhua mitään biologisesta (tuntemattomasta) alkuperästään, hän on joko itse sysännyt syrjään asian tai sitten hänen adoptioperheensä ei ole antanut arjessa tilaa biologiselle perheelle. Vitsit sentään miten minua ÄRSYTTI moinen keittiöpyskologi! Jälkeenpäin olen monta kertaa miettinyt, oliko hän pahus vie oikeassa? Olemmeko sysänneet syrjään jotain, jos lapsi ei koskaan puhu mitään biologisesta taustastaan? Emmekö ole avanneet mahdollisuutta puhua asiasta, ihan vaan arkisesti tiskauksen, kauppalistojen ja vessan kuurauksen lomassa? En tiedä vastausta, mutta mietin sitä usein.
PS: Saatan hyvinkin joskus olla aika ärsyttävä, koska minulla on tapana kirjoittaessani kärjistää, liioitella, oikaista. Saa ärsyyntyä, ystävät rakkaat;) Kärjistäminen on kätevä tapa saada ihmiset ajattelemaan, minutkin.
Tiedätkö, uskon itse, että lapsi jotenkin aavistaa, mistä hänellä on lupa puhua... Jos perheen ilmapiiri on sillä tavoin avoin, että asioista yleensä puhutaan, lapsi varmasti ilmaisee tarpeen/halun puhua biovanhemmistaan, kun sen aika on. Niin ainakin haluan uskoa. Oma tyttöni saattaa yhtäkkiä ihan odottamatta ottaa biologisen tai sijaisperheensä puheeksi, vaikka asia ei olisi aikoihin ollut esillä. Hän varmaankin vain jotenkin mieltää, että aika on nyt ja on lupa puhua.
Vieläkin juutuin miettimään tuota biologisten juurien ja perheen syrjään sysäämistä. Onneksi se on aika lailla mennyttä; perua ajalta jolloin naapurissamme Ruotsissa nyt jo aikuistuneista adoptiolapsista haluttiin tehdä "medelsvenssoneita" tuosta vaan. Nyt he aikuisina kipuilevat tätä ja kyseenalaistavat koko kansainvälisen adoption, ihan syystäkin. Mietin sitä, olemmeko me oppineet mitään? Mitä virheitä me nyt teemme? Sillä ei kai kukaan tahallaan ja tietoisesti tee kasvatystyössään virheitä; parhaansa hekin ajattelivat tekevänsä ja sitä kuuluisaa lapsen etua halusivat edistää. Mitähän minä nyt teen väärin? Tai me? Teemmekö me jonkun kollektiivisen virheen?
On ja pitäisi olla enemmän. Yksinkertaistettuna sen pitäisi olla sitä että kaikki lapsen ympärillä olevat aikuiset tekevät lapsen edun mukaisia valintoja. Ei jäädä omaan poteroon kipuilemaan omia säröjä, vaan hoidetaan ne jossain muussa tilanteessa.
Jos ei jakaminen ihan nyt ja tässä onnistu, sen pitäisi olla tavoitteena. Meillä jako menee tällä hetkellä 90-10, mutta kukin hoitaa voimavarojensa mukaan.
Pikkuhiljaa tämä keskustelu on laajentumassa uusioperheisiin - minun, sinun ja meidän lapset. Kaikkien entiset puolisot, isiä ja äitejä joka sormelle. Mummit ja kummit päälle. Huhhuh. Voi olla toimiva kuvio, mutta pahimmillaan painajainen. Onko jossain valmennuskurssia uusioperhettä harkitseville?
Haaveilen perheiden tasa-arvosta, ei olisi tarvetta luokitella ketään ydin-, yksinhuoltaja-, uusio-, sijais-, adoptio- eikä sateenkaariperheiksi. Olisi vain perheitä ja kaikilla vanhemmilla samat säännöt. Lapsilla samat oikeudet.
Jotenkin tuntuu, että kaikilla meillä adoptioäideillä, joilla on myönteinen tunneside adoptiolapsen biologiseen äitiin on helppoa. Tai ainakin helpompaa.
Entä sitten, jos biologinen äiti on vahingoittanut lasta tahallaan, tehnyt pahaa? Silloin en tiedä miten asiaa voi lähestyä. Nyt on jotenkin helppo kertoa afrikan äidistä, joka rakastaa. Mutta jolla ei ollut mahdollisuuksia hoitaa.
Niina
Juuri pikkusiskon hakumatkalta palanneena.. Meidän oli tarkoitus tavata tytön biologinen äiti, mutta 3tuntia ennen tapaamista saimme kuulla, että hän ei tapaakaan meitä. Itkin. Itkin hillittömästi. En pystynyt lopettamaan. Miksi? Olin aivan yllättynyt itsekin reaktiostani. Ja asia on edelleen mielen päällä aktiivisesti. Se suru. Olisin halunnut tavata, nahdä, kohdata, koskea, sanoa, painaa mieleen.. ja kertoa myöhemmin rakkaalle prinsessallemme.
Meillä on tilanne, jossa biologinen äiti on tehnyt myös "pahaa", mutta samaan aikaan myös paljon hyvää. Sitä en näin julkisesti halua enempää ruotia, mutta ajattelen niin, että tietoisetkin pahat teot on tehty toivottomassa tilanteessa; ihmiset tekevät epätoivoissaan pahoja tekoja olematta silti pahoja ihmisiä. Silti ajattelen hänestä myönteisesti, vaikka joskus tunnen myös vihaa.
Tiedätkö Cherika, meillä kävi samalla tavalla. Ensin olin helpottunut, sitten vain itkin ja olin pettynyt.
Meillä on lapsen biologinen äiti tehnyt erittäin pahaa, asioita joista ei voi toipua tai parantua. Ihmeellisesti olen kuitenkin sinut asian kanssa, koen että hänellä ei ole ollut vaihtoehtoja. Ja hän on sentään synnyttänyt lapsen, olisi voinut ehkä valita myös toisin. Koen että hän on uhri, kuten lapsi on hänen tekojensa uhri koko elämänsä.
Lähetä kommentti