torstai 2. helmikuuta 2012

Ruuhkaa taivaassa

Pikkusisko taiteili piirustuksen, joka pysäytti minut.
Kuvassa on meidän koti ja naapurin tyttöjen talo; niiden välissä lumikasa, jossa tytöt joskus leikkivät kotia. Mäen päällä nököttää pihasaunamme söpösti kallellaan (onkohan se oikeastikin notkahtanut?) ja sen takana kivikko. Joskus kivikkoon ilmestyy oikeassakin elämässä pieniä iloisia tyttöjä, jotka huhuilevat Pikkusiskoa leikkeihin. Kivien, vanhojen kantojen ja mäntyjen katveessa on tyttöjen taikametsä.
Pikkusiskon koko pieni tärkeä maailma oli kuvattu tarkasti Ilon Wiklandin henkeen.
Taivaalla leijailee pilviä, ja niiden päällä seistä tönöttää melkoinen määrä kuolleita ihmisiä ja lemmikkejä. Kaikilla suu suloisesti hymyssä.
Meidän molempien äidit seisovat vierekkäin, pitävät toisiaan tiukasti kädestä ja näyttävät onnellisilta. Ystävien koira seikkailee Pikkuveljen kahden kuolleen Afrikan-ystävän kanssa. He näyttävät vauvoilta. En tiennytkään noista kuolleista ystävistä, mutta ovat kuulemma Pikkuveljen lastenkodista.
Pilvien päällä on tuntematon parrakas mies, josta Pikkusisko ei halua juuri nyt puhua mitään. Kukahan hän on? Miehen vieressä hymyilee enkeli sädekehä herttaisesti vinossa.
Kuolleita on enemmän kuin eläviä. Melkoista ruuhkaa pikkutytön taivaassa.
Alhaalla, meidän kotimme vieressä on nainen, joka kurottaa kohti pilvien lomasta roikkuvaa köyttä. Ihmettelin, yrittääkö joku elävä kiivetä kuolleiden valtakuntaan. Ei, se olen kuulemma minä, joka olen heittänyt köyden taivaaseen ja yritän saada meidän molempien äitejä kiskottua alas, käymään maan päällä.
Pidätän kyyneleitä ja ajattelen, miten oikeassa 5-vuotias voikaan olla. Miten kovasti haluaisin heidät molemmat tänne, edes hetkeksi.
Onkohan tämä piiristus Pikkusiskon tapa päästä taas hiukan eteenpäin? Viime viikot meillä on itketty paljon, mutta se on ollut aika puhdistavaa ja hyvää itkua; ikävää Afrikan äidin luo. Kun olin viikonlopun poissa, Pikkusisko kertoi itkeneensä äidin ikäväänsä. "Mutta ei mun sua ollut ikävä, vaan Afrikan äitiä. Mähän oon ollu susta erossa vaan pari päivää, siitä monta vuotta! Onhan mun sitä paljon enemmän ikävä!" Totta, niin totta!
Onneksi sentään toinen äiti oli lähellä. Sen syliin voi tulla ja itkeä. Ja joskus me itkemme yhdessä ja vilkutetaan äideillemme taivaaseen.

8 kommenttia:

Salanimi kirjoitti...

Voi itku. Liikuttavia hetkiä, uskomaton piirustus.

Emppa kirjoitti...

EI pitais lukea naita sun juttuja, kun aina on tipa silmassa sen jalkeen :) EI vaan, olipa ihana kirjoitus!

Tiia kirjoitti...

Niisk. Ihana tyttö!

Etna kirjoitti...

<3 :(

Pikkulilli kirjoitti...

Kiitoksia palautteesta. Päivänä eräänä kehaisin neitiä ruokapöydässä, kun hän söi reippasti. Olet kasvanutkin ihan valtavasti, sanoin. Yhtäkkiä tyttöä ei näkynyt missään. Huhuilin häntä; ja sitten hoksasin, että hän makaa selällään pitkänä pötkönä pirtin penkillä, hymy huulilla. Mitä ihmettä sinä touhuat kesken syömisen, nouse nyt ylös, minä komensin. Pikkusisko kertoi halunneensa näyttää taivaaseen Afrikan äidille, miten paljon hän onkaan kasvanut! Sitä varten piti ihan käydä pötkölleen penkille, koska eihän taivaasta voi nähdä muuta kuin pienen tytön päälaen. Voi höpönassu! Olen nauranut tätä asiaa monta kertaa. Niin se on arjessa mukana myös hauskoina sattumuksina, tuo rakas rakas Afrikan äiti!

Etna kirjoitti...

Sinä kyllä vaikutat ihanalta ja ymmrtäväiseltä äitiltä. :) Vaikea ymmärtää millaista on olla äiti lapsela jolla on toinenkin äiti - taivaassa. Mutta jotenkin te vaan tunnutte kuuluvan yhteen. Ja onneksi Afrikan äitikin saa kulkea matkassa mukana.

Pikkulilli kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Pikkulilli kirjoitti...

Voi poikkeama, olen usein ehkä maailman surkein äiti - tai ainakin hyvin lähellä sitä. Väsynyt, kärsimätön, itsekäs, laiska. Varsinkin itsekäs osaan olla. Jos lapsillani ei olisi näin mahtavaa isää kuin heillä nyt on, en tiedä minne joutuisimme. Tämä on taivahan tosi!