Suhtautumisia, osa kaksi

Eilisen postaukseni jälkeen moni jäi odottamaan ajatuksiani siitä, miten adoptioperheisiin oikein pitäisi suhtautua. Tässä tulee vastaus: ei mitenkään. Me olemme ihan tavallisia perheitä, joten miksi meihin pitäisi jotenkin erikseen suhtautua? Taistelemme samoista asioista kuin muutkin lapsiperheet: nukkumaanmenosta, kurahousuista, karkista, ruutuajasta. Nautimme samanlaisista asioista kuin muutkin vanhemmat: lämpimästä lapsesta kömpimässä aamulla viereen, pienten töppösten tassutuksesta lattioilla, saunapuhtaasta pyyhkeeseen kiedotusta piltistä.
On totta, että meissä on jotain vähän enemmän, jotain ehkä vähän vähemmän. Olemme saaneet lapsemme valmiina, omina persooninaan. Heillä ei ole meidän geenejämme, mutta meillä on jotain paljon tärkeämpää, nimittäin yhdessä jaettu arki, kasvaminen osaksi perhettä.
Toivon, ettet yrittäisi niin kovasti suhtautua oikein, että sysäät tämän kaiken olevan ja näkyvän syrjään. Toivon, ettet pelkäisi suhtautuvasi väärin niin kovasti, että olet kuin emme olisikaan. Kun tulemme vastaan, kyllä meitä saa katsoa. Me näymme, joten miksi yrittää kaikin keinoin olla katsomatta? Katso pois, katso samalla tavalla kuin katsot vähän pidempään vaikkapa naista, joilla on täsmälleen samanlainen takki kuin sinulla tai miestä, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon omaa aviomiestäsi. Tuskin silloinkaan jäät tuijottamaan, mutta katsot hiukan pidempään, ehkä hymyilet.
Jos juttelet kanssani, sinun ei tarvitse kuumeisesti miettiä, pitäisikö sinun kysyä jotain tarkemmin lapseni erilaisen ihonvärin vuoksi vai olla viimeiseen asti kysymättä. Jos asia tulee jutustellessamme puheeksi, anna tulla. Siitä ei tarvitse tehdä numeroa, mutta sitä ei tarvitse vaieta kuoliaaksi. Se on osa meitä, niinkuin lapseni biologinen perhe, hänen aikansa syntymämaassaan ja hänen muistonsa sieltä.
Niitä ei voi eikä tarvitse pyyhkiä olemattomiin. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle, ettei hän kuitenkaan enää muista sieltä mitään tai että ei toisella äidillä ole merkitystä, koska minä olen hänen oikea äitinsä; ainoa jolla todella on merkitystä. Hän muistaa, mutta kaikki muistot eivät ole sanallisesti palautettavissa mieleen. Ne ovat tunteita, tuoksuja, ihon kosketusta. Ne pulpahtelevat joskus odottamatta pintaan, ne saavat tulla ja olla meille olemassa. Olen hänen oikea äitinsä, mutta yhtä oikea on se toinenkin äiti. Ei se, etten voinut synnyttää lastani, ole minulta pois. Siksi en kaipaa lohdutusta siitä, etten voinut niin tehdä. Sain hänet syliini, ja se on paljon tärkeämpää minulle.
Sinun ei tarvitse yrittää olla niinkuin hän olisi kuka tahansa meistä. Hän on, mutta ei kuitenkaan ole. Hän piirteitään, taitojaan tai kykyjään ei tarvitse sysätä pois keskustelusta vain siksi, että ne saattavat liittyä hänen taustaansa. Hänestä ei tule keskivertosuomalaista, mutta ei tarvitsekaan. Kuka muka sellainen edes olisi? Hänellä on juuret kaukana, ja se on tärkeä osa häntä. Hänen ihonsa on tumma, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin se olisi vaalea. Jos sinusta pinkki tai oranssi pukee hänen tumman kahvin väristä ihoaan, voi sanoa sen ääneen eikä jättää sanomatta vain sen takia, että toisen ihonväriin ei saa puuttua.
Jos haluat tietää, mistä on hän on kotoisin, kysy. Ja hyväksy vastaus. Jos hän sanoo olevansa Lahdesta, Oulusta tai Hämeenlinnasta, anna olla. Älä enää utele, mistä hän oikeasti on. Kysy kaikkea, mitä kysyt muiltakin tuttaviltasi. Tuskin kysyt keneltä muultakaan, tietääkö hän oikeaa isäänsä, joten miksi ihmeessä kysyisit lapseltani? Tuskin utelet kaikkea uusien tuttavuuksiesi biologisesta taustasta tai heidän sukujensa salaisuuksista, joten sinun ei tarvitse kysyä niitä adoptoiduiltakaan. Voit kohteliaasti kysyä, minkä ikäisenä hän tuli Suomeen, jos se oikeasti kiinnostaa sinua. Samalla tavalla kuin kysyt naapuriltasi, koska hän muutti nykyiseen asuntoonsa. Se ei tietenkään ole yhtään sama asia, mutta tässä tilanteessa sillä ei ole niin väliä.
Kaikki näissä lapsissa on osa heitä. Syntyminen muualla, kasvaminen täällä, ihonväri sieltä, elämä täältä. Sitä ei tarvitse nostaa jalustalle, mutta sitä ei tarvitse vaientaakaan.
Ei se ole niin vaikeaa, kyllä sinä osaat. Kunhat et yritä niin kamalasti suvaita. Ei kukaan sellaista kaipaa, en minä ainakaan.

PS. Nyt kun olen neuvonut sinua, sinä voit ehkä neuvoa minua? Pitääkö lapsettomuuteen suhtautua jotenkin? Minä en osaa, joten olen yleensä suhtautumatta mitenkään. Tai sitten möläytän jotain latteaa. Tilanne on usein kiusallinen siksi, että ihmiset olettavat minun kärsineen lapsettomuudesta ja tilittävät helpommin ajatuksiaan. Minä vastaan, että onpas kamalaa ettet ole vieläkään tullut raskaaksi tai että sait taas keskenmenon. Hirveän vaisua. Ja ihan väärin.

Suhtautumisia

Mitä ihmettä sä äiti sätkit?
Pikkusiskokin huomaa ostoskeskuksessa, että äiti käyttäytyy aivan naurettavasti. Kävelen reippain askelin eteenpäin, Isoveli laahustaa perässäni, Pikkuveli tönöttää uteliaana rattaissa ja Pikkusisko pomppii käsipuolessa. Vähän väliä teen yllätyshyökkäyksiä: käännyn äkkiä salamana ympäri ja yritän saada ohitsemme kävelleen ihmisparan kiinni itse teosta: vilkuilemasta peräämme. Haa, tuokin täti jäi kiinni! Kehtasi helmikorvakoruissaan ja Burberryn kaulahuivissaan kiiruhtaa ohitsemme painaen katseensa tiukasti lattiaan, mutta heti kun olimme sivuuttaneet toisemme, hän kääntyi vilkaisemaan peräämme. Se, että minä itse tässä eniten vilkuilen toisen perään, on aivan sivuseikka. Teen nimittäin empiiristä tutkimusta.
Tuleva adoptiovanhempi kysyi minulta, tuijotetaanko meitä julkisilla paikoilla. Mietin hetken kysymystä. Miten niin tuijotetaan? Äkkiä tajusin, että taidamme tosiaan olla melkoinen nähtävyys. Valkoinen nainen, jolla on mukanaan kolme eriväristä lasta. Yksi vaniljaa, yksi suklaata ja yksi kuin maitokahvia. Ei meitä tuijoteta, vastasin iloisena.
Todistaakseni sanani, lähinnä itselleni, päädyn alussa kuvailemaani tilanteeseen. Tieteellisesti lähestulkoon validin tutkimukseni kiistaton tulos on aivan muuta kuin oletin: lähestulkoon kaikki vastaantulijat suhtautuvat meihin jollain tavalla.
Tässä havaitsemiani erilaisia tapoja. Tunnistatko itsesi?

Ei tuijoteta! Istutaan puiston tai ostarin penkillä ja katsellaan tarkkaavaisesti ohikulkijoita. Kun me tulemme kohdalle, aletaan salamannopeasti tuijotella seiniä, puita, kännykkää, kelloa jne. Yhtäkkiä taivaalla on jotain todella kiinnostavaa. Tässä suhtautumistavassa osoitetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, että minähän en teitä tuijota. Kyllähän jo äiti opetti, ettei vammaisia tai muita ihmeitä saa toljottaa.

Vilkuillaan perään: Toimitaan kuten edellä, mutta kun me emme huomaa, vilkuillaan salavihkaa ja mietitään, että onkohan noi niitä adoptioperheitä. Niitä sellaisia kuin se Jolie ja Pitt siellä Amerikassa.

Kiskotaan lapset pois: Kato Veeti, tuolta saa ilmapalloja, kato nyt Veeti! Tähän suhtautumiskategoriaan solahtaa melkein jokainen leikki-ikäisen lapsen vanhempi. Pienillä lapsilla on tapana katsella meitä avoimen uteliaasti, mikä saa äidin tai isän paniikin valtaan. Tähän liittyy oleellisesti myös fyysinen reagointi: lasta aletaan kiskoa meistä poispäin. Oman jälkikasvun huomio täytyy äkkiä saada muualle, tai piltti möläyttää jotain karmeaa. Sanoo vaikkapa: "Kato äiti, neekeri!"

Suvaitsen teitä: Tämä suhtautumistapa on kaikkein ärsyttävin. Varsinaisuomalainen ei yleensä paljon tuntemattomia mairittele. Paitsi jos haluaa erikseen osoittaa, että minä suvaitsen suvaita sinun omalaatuista perhettäsi. Katsotaan imelän ystävällisesti, hymyillään vinosti ja avataan ovi. Kehutaan, miten ihania lapsia sinulla onkaan ja melkein sanotaan, että on tosi kivaa kun päädyitte tänne.

Haluan kuulla kaiken: Tähän tapaan sortuvat yleisemmin keski-iän ylittäneet naiset. En tiedä, ovatko he katsoneet liikaa saippuasarjoja vai miksi heidän on saatava rypeä lastemme tarinoissa. Mistä toi on tänne tullut, tiedätkö kuka sen oikea äiti on, joko se puhuu suomea, kestikö kauan saada tuo tänne? Kysymysten tulva saattaa yllättää kaupan maitokaapilla juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Sellainen asia kuin yksityisyydensuoja ei koske adoptoituja. He ovat aina, koko elämänsä, velvollisia selvittämään tuntemattomille suomalaisuuttaan.

Melkein sukua julkkiselle -suhtautuminen Tähän sortuvat tyypillisimmin saman sukupuolen ja ikäluokan ihmiset kuin edelliseenkin. He tuntevat jonkun, yleensä miehen työkaverin siskon tyttären, jolla on adoptoitu lapsi, yleensä tosi söpö Kiina-tyttö. He haluavat jostain syystä kertoa minulle, miten miehen työkaverin siskon tytär odotti miehensä kanssa vuosikausia lasta, miten väsyneitä he olivat, mutta miten äkkiä Kiina-tyttö sitten lopulta oppi suomea ja miten he kohtelevat lasta kuin omaa lastaan. Ihan kiva kuulla. He eivät ole kuulevinaankaan, kun yritän vihjaista, että oikeastaan tämä miehen työkaverin siskon tyttären perhe on minulle aivan vieras.

Ai miten meihin sitten pitäisi suhtautua? Ei kai mitenkään. Tai ehkä sittenkin jotenkin. Kerron siitä vaikka ensi kerralla.

Ota automaatista

Lasten käsitys fysiikan laista, kausaalisuhteista ja eksistenssistä ovat todella mielenkiintoisia. Heillä on aivan omat määreensä asioille, joista esimerkkejä alla. Huom: teksti on humanistin kirjoittama, joten asioita nimitetään varmasti väärillä termeillä.

Kappaleen kestävyys on vakio.
- Hei nyt tulet alas sielä lelulaatikon päältä. Se menee kohta rikki!
- Ei mee! Ei se eilenkään mennyt, vaikka mä hypin täällä.

Loukkaantumisriski pysyy niinikään vakiona:
- Älä hyppää, sä loukkaat!
- En loukkaa, en äskenkään loukannut!

Kokemukset toiminnan frekvenssistä eli toistuvuudesta ovat suoraan verrannollisia asian mielekkyyteen:
- Äiti, mä haluun karkkia!
- Ei käy, tänään ei ole karkkipäivä!
- Byääääh, mä en ole koskaan saanut karkkia!

- Kulta, vietkö roskat?
- Miksi mun aina täytyy viedä roskat?

Materiaaliset hyödykkeen eli rahan olemassaolo on täysi mysteeri:
- Äiti, ostetaan pihalle liukumäki.
- Mulla ei oo rahaa.
- Ota tililtä.
- Ei ole sielläkään.
- Ota automaatista
- Ei automaatista voi ottaa rahaa, jos tilillä ei ole.
- Maksa kortilla.
- Ei voi maksaa, jos tilillä ei ole. Ja nyt ei enää keskustella tästä, minun ei tarvitse kinata sinun kanssasi tällaisesta asiasta. Liukumäkeä ei osteta, kun rahaa ei ole.
- Okei okei, ei sitten. Mutta kerro edes, paljonko sun tilillä on rahaa?
- Noooo, ehkä joku tuhat euroa.
- Täh? Sä valehtelit, sillä rahalla me saadaan ainakin kolme liukumäkeä!!

Että tällaista tämä näiden kanssa on:D

Syli täynnä

Eräänä päivänä bootcampissa tunsin oudon kateuden piston: tuo edessä läähättävä puolituttu pääsee tänne huomennakin, step&bodyyn hikoilemaan. Hyvällä omallatunnolla. Sen lapset ovat jo isoja. Minä en tohdi lähteä, koska haluan peitellä pienoiset sänkyyn. Silti tekisi mieli. Nipistän aikaa liikunnalle myöhäisinä pimeinä tunteina ja haaveilen, mitä ihanaa olisi lenkkeillä koiran kanssa silloin, kun kevätaurinko varastelee yhä uusia hetkiä talven pimeydeltä ja iltapäivisin hangilla kimaltelevat timantit. Joskus lenkkeilenkin, ja silloin kiskon jälkikasvua pulkalla perässäni. Useimmiten se on mahtavaa. Joskus harmittaa, koska en jaksa vastata tuhansiin kysymyksiin, joilla minua pulkasta taukoamatta tulitetaan.
Virtuaalimatkailen Bahamalla ja yhtäkkiä huomaan, että perhekolossien sijaan päädyn pariskunnille suunnattujen hotellien sivuille. Haluan mennä Peukun kanssa, ihan kahdestaan.
Kansalaisopiston kevätkurssit kutkuttavat. Mitä sitten, että peukaloni on keskellä kämmentä? Haluan ehdottomasti pääsiäispupunpunomiskurssille.
Vielä reilu vuosi sitten syli oli tyhjä. Nyt se saisi olla välillä vähän tyhjempikin; haluan hengittää jo vapaammin. Sitten kauhistun: ei vielä, eivät nämä saa kasvaa näin nopeasti. Isoveli täytti eilen kymmenen, Pikkuveli on ollut meillä nyt tasan vuoden. Minne aika katoaa? Kohta tämä kolmikko on iso ja me Peukun kanssa kahden tyhjyyttään kumisevassa isossa talossa. Juuri kun saamme sen valmiiksi, poikaset pyrähtävät lentoon.
Silti huomaan varastani haaveissani hetkiä, jolloin minulla on jotain omaa. Omaa aikaa. Omaa aikaa yhdessä Peukun kanssa.
Tämä tarkoittaa, että syli on nyt täynnä. Perheemme lapsiluku on tässä, porukka kasassa.

Ehkä jonain päivänä bootcampissa huomaan, että en haluakaan tulla tänne huomenna. Haluankin jäädä kotiin ja peitellä sen neljännenkin sänkyyn. Mutta mietitään sitä sitten...

Minusta tulee isona julkkis

Pakko myöntää, että kukkahattutätiä (eli minua) alkaa hiukan huolestuttaa. Luin taannoin Me Naisista näyttelijä Mikko Koukin ja kirjailija Nina Revon haastattelua. Kouki kertoi vierailleensa kouluissa kertomassa näyttelijän työstä. Hänen mukaansa kukaan nuorista ei ollut kiinnostunut siitä, mitä näyttelijä tekee, vaan siitä, miten paljon hän saa kutsuja erilaisille kokkareille.
Ruotsinlaivoilla järjestetään risteilyjä, joissa seilaavat ja sähläävät keskenään Hunksit, missit, kiekkoilijat, Big Brother -tähdet ja Seiskajulkkikset. Kun työskentelin nuorten parissa opettajana, heidän suurin unelmansa oli päästä Itämeren aalloille moisessa seurassa.
Mistä me haaveilimme 15-vuotiaana? Minä haaveilin, että löytäisin Suuren Rakkauden. Saisin ihanan omakotitalon maalta, suloisia lapsia, pienen koiran ja työn, jossa viihtyisin ja josta tienaisin sen verran kuin tarvitsisin. Matkustelisimme joskus, ja iltaisin kun lapset olisi peitelty nukkumaan, me lukisimme Suuren Rakkauteni kanssa romaaneja, joisimme lasin viiniä ja keskustelisimme kirjallisuudesta.
Unelmani toteutui. Tai no ei ihan. Peukku lukee luvattoman surkeaa (korkea)kirjallisuutta ja sen takia en edes yritä keskustella hänen kanssaan kultivoidusti kirjallisuudesta. Kaikkea ei voi saada.
Nuorena en olisi suin surminkaan halunnut karkeloihin julkkisten kanssa, koska kavereiden kanssa oli paljon hauskempaa. Varsinkin jos pääsimme laivalle alaikäisinä ja saimme jostain vähän Triple Seciä. Olisimme kuolleet, jos paparazzi olisi kuvannut meitä Seiskaan. Julkkiksia emme seuraamme kaivanneet; tosin kerran XL5 (muistatteko sen ihanan poikabändin?) tunki kanssamme samoihin karkeloihin, mutta siitäkin tragediasta selvittiin.
Jos joku olisi ehdottanut, että meidät suljettaisiin kuukausiksi ventovieraiden kanssa outoon taloon, jossa kamerat seuraisivat meitä herkeämättä ja kansa katsoisi, kun meidät juotettaisiin umpihumalaan, olisimme pitäneet ehdottajaa älyvapaana typeryksenä. Me yritimme kaikin keinoin peitellä mokiamme, emme levitellä niitä koko suvulle.
Mitä vikaa on tavallisessa keskiluokkaisessa elämässä; tila-autossa, Kanariansaarissa, rivarissa ja tiistaijumpassa? Minä olen onnellisimmillani juuri silloin, kun päivän työt on tehty, lapset ovat nukkumassa, edessä on kulhollinen jätskiä ja telkusta tulee Downtown Abbey. Ihan parhautta!

Jaettu vanhemmuus, onko sellaista?

Viimeisimmän postaukseni ja siihen liittyvien kommenttien jälkeen aloin jälleen kerran miettiä, minkälainen suhde minulla on lasteni biologisiin vanhempiin.
Joskus, kun pidän lämmintä lasta rintaani vasten, tunnen viiltävää kipua lasteni biologisen äidin puolesta. Hän ei saa (enää) kokea tätä, vaikka synnytti tämän lapsen. Erityisesti Pikkusiskon äidin kohdalla suren tätä, koska hän piti tyttöään sylissään niin kauan, mutta eräänä päivänä hän tiesi, että se tulisi olemaan viimeinen kerta, jolloin hän voi halata lastaan. Järjettömän epäreilua!
Joskus, kun lapsi itkee, suree, huutaa, tuntee kipua, minä vihaan noita toisia vanhempia! He tekivät valintoja, joiden takia tämä lapsi nyt kärsii.
Joskus kun näen pienten tanssivan, nauravan, hyppivän, minä haluaisin soittaa heille ja kertoa, että hyvin menee. He ovat onnellisia!
Joskus kun omat lapseni saavat kenties omia lapsia, suren sitä, että he eivät tiedä tulevansa isovanhemmiksi.
Koskettavin hetki oli silloin, kun eteläafrikkalaisessa pikkukaupungissa, Sparin parkkipaikalla auton takapenkillä istuessani minulle kerrottiin, että Pikkuveljen äitiä ei ole näkynyt. Hän ei tullutkaan tapaamaan meitä. En tiedä, mitä olisin hänelle sanonut, mutta olisi ainakin halannut lujaa ja pitkään. Tuntenut ylitsevuotavaa kiitollisuutta.

Kuljetan näitä ihmisiä mukana arjessamme. Isiä, äitejä, enoja, tätejä, isosiskoa siellä jossain Etelä-Afrikassa. En yhtään halua väheksyä heidän merkitystään näiden kahden pienen ihmisen elämässä. He eivät ole "vain" geenejä, he ovat koko elämä.
Ajatuksissani jaan vanhemmuuden heidän kanssaan, ainakin jollain tasolla. Olen huomannut, että osa adoptiovanhemmista tiedostamattaan tai tietoisesti sysää biologiset vanhemmat pois arjen näyttämöltä. Ei minun lapseni ole kiinnostunut heistä, nämä ihmiset sanovat. Eikö? Eikö oikeasti? Vai etkö vain pidä keskusteluyhteyttä avoinna, koska et halua ajatella heitä? Et tiedä, mitä heistä ajattelisit?
En hyväksy läheskään kaikkia valintoja, joita lasteni biologinen suku on tehnyt. Ymmärrän, mutten silti hyväksy. Silti he ovat lasteni vanhempia ja heille tärkeitä.

Ruuhkaa taivaassa

Pikkusisko taiteili piirustuksen, joka pysäytti minut.
Kuvassa on meidän koti ja naapurin tyttöjen talo; niiden välissä lumikasa, jossa tytöt joskus leikkivät kotia. Mäen päällä nököttää pihasaunamme söpösti kallellaan (onkohan se oikeastikin notkahtanut?) ja sen takana kivikko. Joskus kivikkoon ilmestyy oikeassakin elämässä pieniä iloisia tyttöjä, jotka huhuilevat Pikkusiskoa leikkeihin. Kivien, vanhojen kantojen ja mäntyjen katveessa on tyttöjen taikametsä.
Pikkusiskon koko pieni tärkeä maailma oli kuvattu tarkasti Ilon Wiklandin henkeen.
Taivaalla leijailee pilviä, ja niiden päällä seistä tönöttää melkoinen määrä kuolleita ihmisiä ja lemmikkejä. Kaikilla suu suloisesti hymyssä.
Meidän molempien äidit seisovat vierekkäin, pitävät toisiaan tiukasti kädestä ja näyttävät onnellisilta. Ystävien koira seikkailee Pikkuveljen kahden kuolleen Afrikan-ystävän kanssa. He näyttävät vauvoilta. En tiennytkään noista kuolleista ystävistä, mutta ovat kuulemma Pikkuveljen lastenkodista.
Pilvien päällä on tuntematon parrakas mies, josta Pikkusisko ei halua juuri nyt puhua mitään. Kukahan hän on? Miehen vieressä hymyilee enkeli sädekehä herttaisesti vinossa.
Kuolleita on enemmän kuin eläviä. Melkoista ruuhkaa pikkutytön taivaassa.
Alhaalla, meidän kotimme vieressä on nainen, joka kurottaa kohti pilvien lomasta roikkuvaa köyttä. Ihmettelin, yrittääkö joku elävä kiivetä kuolleiden valtakuntaan. Ei, se olen kuulemma minä, joka olen heittänyt köyden taivaaseen ja yritän saada meidän molempien äitejä kiskottua alas, käymään maan päällä.
Pidätän kyyneleitä ja ajattelen, miten oikeassa 5-vuotias voikaan olla. Miten kovasti haluaisin heidät molemmat tänne, edes hetkeksi.
Onkohan tämä piiristus Pikkusiskon tapa päästä taas hiukan eteenpäin? Viime viikot meillä on itketty paljon, mutta se on ollut aika puhdistavaa ja hyvää itkua; ikävää Afrikan äidin luo. Kun olin viikonlopun poissa, Pikkusisko kertoi itkeneensä äidin ikäväänsä. "Mutta ei mun sua ollut ikävä, vaan Afrikan äitiä. Mähän oon ollu susta erossa vaan pari päivää, siitä monta vuotta! Onhan mun sitä paljon enemmän ikävä!" Totta, niin totta!
Onneksi sentään toinen äiti oli lähellä. Sen syliin voi tulla ja itkeä. Ja joskus me itkemme yhdessä ja vilkutetaan äideillemme taivaaseen.

Se tummaihoinen tyttö

Kun perheessä on lapsia ja aikuisia vähän joka värisiä, joskus ei voi olla miettimättä, miltä mahdamme ulkopuolisen silmissä näyttää. Paino sanalla joskus, sillä useimmiten koko asiaa ei tule ajatelleeksi lainkaan. Jos lapsi saa raivokohtauksen, kun peukku ei suostu pujahtamaan lapasen peukkukotiin, tai jos lapsi ei halua tänään kumisaappaita tai jos maksalaatikko ei maistu tai jos samaa Hermanni Hiiri -kirjaa joutuu lukemaan tuhat kertaa, ei ihonväri ole ihan päällimmäisenä mielessä. Lapsiperheen arki on lapsiperheen arkea, oli iho suklaata tai vaniljaa.
Paljon enemmän arjessa merkitsevät muut meidän lapsiin liittyvät asiat, kuten vaikkapa se, että on syntynyt toiseen perheeseen, elänyt toisten aikuisten ja lasten kanssa ja elää nyt täällä meidän keskuudessamme, vihdoinkin kotona oman isän ja äidin luona. Siitä syntyneet jäljet ovat paljon merkityksellisempiä kuin ihon väri. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun kaverin lähteminen kotiin saa aikaan hermoromahduksen. Siinä on äidin aivan turha selittää, että ystävä tulee takaisin viidessä minuutissa, jahka on hutaissut makaronilaatikon napaansa; kohta se jo on tässä ketsupit suunpielessä. Se ei auta, jos jostain lapsen sisältä kumpuaa järkyttävä tyhjä olo. Niinpä, ne paljon puhutut erokokemukset ja niiden jäljet.
Tumma suklainen hipiä on kuitenkin se asia, jonka jokainen ensimmäisenä huomaa. Asia, joka tekee lapsistani muiden silmissä erikoisen (ja minun silmissäni aika tavallisen).
Olen yrittänyt välillä seurata, miten oma lapseni tai hänen tapaamansa muut lapset suhtautuvat ihonväriin. Ainakin eri tavalla kuin aikuiset. Jos joku lapsi kuvailee minun lastani kolmannelle pikkuihmiselle, hän saattaa käyttää vaikkapa tällaisia määrittelyjä: se tyttö jolla on ne korvikset, se poika jolla on vihreä sienipaita, se tyttö jolla on ne hienot kengät ja joka käy meidän kanssa jalkapallossa. Aikuinen ei kuvaa minun lapsiani koskaan näin asiantuntevasti, vaan aina näin: se tummaihoinen tyttö. Usein myös lisätään johonkin väliin sana kaunis tai pojastamme puhuttaessa sana söpö. Kun Isoveljestä tulee puhe, aikuisten mielestä hän on se poika, jonka pikkusisarukset ovat jostain Afrikasta.
Lapset myös kommentoivat ihonväriä suorasukaisemmin: Miksi sä oot noin ruskee? Mä oon syntynyt Afrikassa. Ai jaa kiva, onko sulla Zhu Zhu Pets?
Suurin osa lapsista ei kommentoi mitenkään. Uuden ystävän loistava piirustustaito tai upeat Hello Kitty -lenkkarit ovat tuhat kertaa merkityksellisempiä juttuja kuin hänen ihonsa väri.
Toivoisin, että myös aikuiset ottaisivat oppia pieniltä lapsilta. Tässäkin suhteessa.

PS. Meille kuuluu hyvää, mutta tosi kiireistä. Peukku palasi hoitovapaalta töihin ja minä hoidan kotona sekä katrasta että työtäni. Siis palkkatyötä, kotityöt jäävät hoitamatta:) Lapset kasvavat kohisten, Pikkuvelikin on venähtänyt kesästä kahdeksan senttiä. Hän täytti lokakuussa kaksi vuotta, on utelias ja elämää täynnä oleva pieni mies. Kävimme juuri neuvolassa ja kotimatkalla meinasi tulla itku. Tämä täysin terve, ikätasoisesti kehittynyt sirkeäsilmäinen pieni mies on todella se sama poika, josta saimme ensimmäiset alustavat (ja järkyttävät) tiedot 11 kuukautta sitten ja joka oli silloin niin vakavasti erityistarpeinen, että luulin kuolevani pelosta. Tässä hän nyt on, juoksee ja koheltaa, huutaa äitiä ja iskää. Ja osaa kymmenen muutakin sanaa!

Hengissä ollaan!

Hu huu, Rakkaat Ystävät!
Olen hengissä, vaikka blogia en ole päivittänyt. Ai mitkä ruuhkavuodet?
Tänään kirjoittelen kuulumisia...

Aikuisten oikeesti

Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, etten arvostele toisten tapaa olla vanhempi. Yritän myös olla syyllistämästä äitejä ja isiä. Nyt en aio pitää lupaustani.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.

Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?

Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.

Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.

Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.

Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)

PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.

Läskiraportti

Eräänä päivänä meidän kylän S-Marketiin astellessani minulle tuli outo olo. Vilkuilin ympärilleni, en huomannut mitään erikoista. Muutama päivä myöhemmin sama toistui, nyt bensatankilla.
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?

Edistysaskelia

Yhtäkkiä, ihan tavallisena päivänä, sitä on aivan tajuttoman iloinen asioista, joita joskus piti itsestäänselvyyksinä.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.

Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle

Kun kerran alkuun päästiin, jatkan samaa huushollerska-linjaa.
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)

Herkkuhetkiä

Olen vuosikausia ihmetellyt, miksen osaa tehdä pannukakkua. Siitä tulee lähinnä saunapeflettiä muistuttava musta lättänä luomus. Netistä on tullut kaivettua resepti jos toinenkin, mutta minun pannareillani on ruokittu enemmän kompostia kuin lapsia. Tai olisi niitä voinut käyttää fresbeenäkin, mutta eihän ruualla tohdi leikkiä.
Nyt olen vihdoin onnistunut!

Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:

8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita

Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.

Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)

Parhaat vuodet

Joskus tulee hetkiä, kun pysähdyn miettimään tätä kaikkea. Tätä, mitä olen saanut. Tai oikeastaan en ole saanut mitään, en ainakaan ilmaiseksi, sillä elämässäni on ollut päiviä ja kuukausia, jotka antaisin pois koska tahansa.
Niinä hetkinä, kun pysähdyn miettimään, olen ihan järjettömän onnellinen. Kädet taikinassa katson pihalle hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja alan melkein itkeä. Tässä he nyt ovat, kaikki kolme vihdoin kotona.
Pihasaunan terassilla katson kotiani. Punamullattu, kuusi ikkunaa tielle, kärhö seinustalla. Kaikki juuri niin kuin olin ajatellutkin. Tai ei ehkä ihan, kukkamaassa on rikkaruohoja ja nurmikko ajamatta.
Aamulla juon yksin kahvia tuvassa. Katto korkealla, ulkona kesä.
Tai silmät sikkurassa aamutuimaan nostan hymyilevän Pikkuveljen pinnasängystä.
Niihin hetkiin mahtuu kokonainen maailma.

Usein näinä hetkinä muistan, että tämä kaikki ei ole aina ollut totta. Joskus olen ajatellut, että eikö elämääni mahdu muita kuin huonoja uutisia. Mutta nyt elän näitä vuosia, parhaita vuosiani.

Pikkusiskolle

Siitä on vain reilut kolme vuotta aikaa, kun eteläafrikkalaisessa lastenkodissa sain sinut syliini. Itkit ja huusit kauhuissasi, ojensit molemmat kätesi hoitajaa kohti. Isääsi pelkäsit niin, ettet suostunut olemaan samassa huoneessa. Takerruit epätoivossasi minuun, ja luulenpa, että taisit koko ensimmäisen yhteisen vuotemme olla sylissäni. Kädet kaulallani, jalat tiukasti vyötäröni ympärillä. Roikuit siinä, kun tein jauhelihakastiketta, kävin suihkussa, pesin pyykkiä. Luulin tukehtuvani, kun hengitit kaiken ilman ympäriltäni.
Hiljalleen osamme vaihtuivat.
Nyt on päiviä, jolloin tuskin näen sinua. Yhtäkkiä syöksyt pihalla nurkan takaa, pelkät alushousut jalassa, osoitat minua kuivuneella oksalla ja huudat: "Pam! Sää kualit!" Sitten juokset nauraen karkuun ja minä huhuilen perääsi, että aamupala on vielä syömättä.
Sinulla on maailman kaunein hymy. Sen takaa sanat sinkoilevat terävinä ja tarkkoina. Tuollaista verbaalista lahjakkuutta en tajunnut olevan olemassakaan.
Olet niin iso tyttö jo, minun pieni prinsessani. "Kato äiti, mun hampaat heiluu, kohta ne lähtee!" Ei, ei kai vielä?
Joskus havahdun, kun en kuulekaan mistään tauotonta puhettasi. Etsin, en löydä, hätäännyn. Sitten sinä juokset nauraen jostain kaukaa ja ihmettelet, miksi olen niin vihainen. "Mutta äiti, mä kävin vaan katsomassa, onko S kotona, ja sitten me jäätiin leikkimään. En mä ollut kauan poissa. S tulee meille, kun se on syönyt!"
Et ymmärrä, mikset muka saisi mennä, koska osaat kuulemma varoa autoja ja osaat koputtaa jo niin kovaa, että sinulle avataan.
Kun isot jätkät touhuavat, sinä olet mukana, kuinkas muutenkaan. Et osaa ajaa pyörällä, ja siksi olet oppinut juoksemaan järjettömän kovaa. Sinua ei isojen poikien tarvitse mukana retuttaa, pysyt vauhdissa ilmankin. Tosin taisteluleikeissä kukaan ei halua miekkailla kanssasi, koska lyöt puumiekallasi niin pirun kovaa.
Minä en enää pysy perässäsi. Yritän takertua sinuun. Älä kasva niin nopeaan, ole vielä siinä.
Koska tässä kävi näin, koska osamme vaihtuivat?

Tavallinen päivä

Helteinen lauantaipäivä. Meidän piti mennä Farmari-messuille, mutta aamutuimaan totesin, ettei taidetakaan mennä. Ainakaan tänään. Peukku nimittäin kertoi oksentaneensa tunnin välein yökahdesta saakka. Hän mainitsi ihmetelleensä neljältä aamuyöllä kömpiessään jälleen kerran vessaan, miksi ihmeessä puuhellalla on ihan helvetin iso musta kattila; että mitä ihmettä minä meinaan keitellä. Ukkoparka oli tuijottanut vanhaa valtavaa kuvaputkitelevisiotamme Hemnes-lipaston päällä.
Jes, tästähän tulee loistopäivä!
Peukku ihmetteli vessan matolla olevia rämmäleitä, jotka eivät kuulemma voi mitenkään olla peräisin hänestä. Hän kun on tähdännyt tarkasti kaiken pönttöön. Syyllinen löytyi, kun Pikkusisko kömpi sänkyni viereen ja kertoi oksennelleensa yöllä sänkyynsä ja vissiin vähän kylppärin matollekin.
Vai että tällainen yö. Ja minä nukuin kahdeksan tunnin mukavan leppoisat unet. Tähän se leppoisuus loppui.
Aamupäivä menikin mukavasti pyykkikonetta ruokkiessa. Tarpeeksi lakanoita ei ollut tuhriintunut, koska ehdin tuhlata sievoisen summan shoppailemalla netistä Greengaten kahvikuppeja. Sillä aikaa Peukku opetti Pikkusiskolle, miten pää pitää laittaa ämpäriin, kun oksennus tulee. Pikkusiskoa hihitytti. Ei hihityttänyt enää, kun oksennus taas tuli. Ämpäriin, hyvä!
Isoveli heräsi yhdeltätoista Jätskiauton ääneen ja rynni silmät sikkuralla kalsareissaan autolle. Aamupalaksi Turkinpippurijätskiä. Pikkuveli söi lounaaksi elämänsä ensimmäisen tuutin!
Minä tein pakastimesta kummallisia löytöjä, jäädytettyjä siideripulloja. Mitä ihmettä, en ole vuosiin enää juonut sidukkaa. Ja miksi sitä on jäädytetty?

Tälläistä tämä, tavallista kesäelämää.

Nyt se alkaa, ystävät!

Olen elättänyt itseni aina kirjoittamalla ja puhumalla. Ensisijaisesti siis kirjoittamalla. Nyt on ensimmäinen kerta elämässäni, kun ainoastaan puhun pitääkseni perheen leivässä. En siis kirjoita. Tämä on saattanut minut niin merkittävään hämmennyksen tilaan, että asialle on tehtävä jotain.
Minun on saatava kirjoittaa.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta ei siitä tule mitään. Miksi kirjoittaisin vain itselleni? Haluan, että edes joskus joku lukee höpinöitäni.
Juuri nyt elämässäni on vaihe, jolloin kaikenlainen lehtikirjoittelukin on jäissä, mistään romaanintekeleistä puhumattakaan.
Siksi olen päättänyt kirjoittaa tänne, jotten ihan näivettyisi.
Koska en juuri muutakaan osaa.
Tästä lähtien tämä blogi päivittyy säännöllisesti. Ja usein!
Kirjoitan edelleen ihan vaan elämästäni. Tavallisesta ja kummallisesta elämästäni.
Ehkä jossain vaiheessa myös blogin ulkonäkö kokee uudistuksen.

Nyt se siis alkaa, hiljaiselon jälkeen, Pikkulillin uusi elämä. Tervetuloa mukaan!

Kahdeksan tunnustusta

Salanimi, tuo blogimaailman hersyvä ideanikkari, lähetti minulle pokaalin ja haastoi minut tekemään blogissani kahdeksan tunnustusta. Minun pitäisi puolestani haastaa kahdeksan muuta bloggaria pokaalin kera samaan hommaan, mutta koska olen blogimaailmassa suoranainen surkimus ja luen vain TODELLA harvoja blogeja todella harvoin, katsotaan, saanko ketään haastettua:)

Tässä siis tunnustukseni, joista yksi tuli jo:

1. Ei, en jostain kumman syystä lue juuri blogeja, vaikka se on tosi kivaa puuhaa. En edes osaa käyttää tätä bloggeria. Salanimeä käyn aina kurkkaamassa, koska hänellä on ihania, maanläheisiä ideoita. Ja Huvin vuoksi Emilia´s -blogia. Ja tietty Muijaa, mutta sielläkin kommentoin tosi harvoin. Työn puolesta olen tutustunut trendikkäisiin lastenvaateblogeihin, ja se on hauskaa!

2. Olen perusluonteeltani kateellinen. Mutta onneksi jotenkin hyvällä tavalla, en lainkaan katkeralla tavalla. Yleensä en kadehdi kenenkään saavutuksia, koska tekemällä töitä voi kuka tahansa saavuttaa mitä tahansa! Sen sijaan sellaiset jutut, joita en saa edes tekemällä töitä, saavat minut vihreäksi kateudesta. Minut saavat kateelliseksi esimerkiki luonnostaan laihat ihmiset, käsistään taitavat, juoksemaan luodut, jumalaisella lauluäänellä siunatut...

3. Olen laiska.

4. Olen materialisti ja arvostan rahaa, ihan todella. RAKASTAN kauniita esineitä ympärilläni, haluaisin ostaa kaikki vaatteeni vilkaisemattakaan hintalappua, haluaisin matkustella mielin määrin ja ostaa Alkon kalleinta viiniä. Minusta elämä on niin jumalattoman paljon helpompaa, jos rahaa on riittävästi. Jos tili kumisee tyhjyyttään, olen kärttyinen.

5. Olen äitinä vähän liian boheemi. Rakastan lapsiani yli kaiken ja vaikka olen aika tiukka ja vaativakin, sääntöjen suhteen olen "huihai"-tyyppiä. Pidän kiinni riittävästä unesta, terveellisestä ruuasta ja hyvistä tavoista, mutta muuten meillä mellastetaan kuin "Ellun kanat". Saatan yhtäkkiä tehdä jotain ihan tyhmää lasten kanssa! Ja sitten me nauramme itsemme kuoliaaksi!

6. Minun pitäisi ehdottomasti pudottaa painoani, mutten millään viitsisi, sillä olen toivoton hedonisti.

7. Minulla on sikamaisen huono muisti. Se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita, mutta ylen harvoin sorrun valehtelemaan. Yleensä sanon, että unohdin hoitaa asian.

8. Haaveilen monista asioista, mutta koska minulla on ollut pelottava tapa toteuttaa haaveeni (hinnalla millä hyvänsä), joten yritän hillitä haaveiluani. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että pakkaan kaikki tavaramme ja muutamme vuodeksi tai kahdeksi ulkomaille, mieluiten jonnekin Afrikkaan.

Haastan mukaan seuraavat blogit:

Huvin vuoksi Emilia´s

Muija

Ja kaikki muut, jotka lukevat tätä ja joita itse luen:)

Aina on aikaa ottaa lapsi syliin

Äitienpäivän kunniaksi tasavallan presidentti jakoi kunniamerkkejä äideille. Yksi palkituista äideistä sanoi maakuntalehdessämme näin: Aina on aikaa ottaa lapsi syliin.
Mitä paskaa! Miten tuollaista sontaa saa julkaista!
Puuskahdin juuri noin Peukulle, joka pahaa-aavistamatta istui rakkaassa keinutuolissaan eikä varmastikaan ollut harmonisena äitienpäivän aamuna valmistautunut kuuntelemaan vuodatustani äitiyteen liittyvistä myyttisista diskursseista.
Eikö tällä palkitulla äidillä ole koskaan ollut hengästyttävän hektisiä aamuja, jolloin kolme lasta kitisee helmoissa. Mä en halua leipää, en laita näitä ulkohousuja, missä mun hanskat on, toi kiusaa... Joku haluaa tietenkin syliin, koska "toi" on napannut hänen piponsa ja se itkettää. Kello käy ja kolmen minuutin kuluttua pitäisi olla neuvolassa. Onko tämä äiti tällaisissa tilanteissa hymyillyt äidillisesti, istahtanut eteisen lattialle ja ottanut lapsen syliin? Siis oikeasti syliin, ei napannut kainaloonsa ja kiikuttanut kirkuvaa kakaraa autoon?
Miksi me naiset teemme tämän toisillemme, yhä vieläkin?
Äitiyttä ryhdyttiin tietoisesti 1800-luvun lopun Suomessa rakentamaan uhrautuvaisuuden, kaikkivoipaisuuden, esikuvallisuuden ja puhtauden nimissä. Naisista haluttiin tehdä tällaisia äitejä, koska se palvelu kansalaisvaltion syntyä. Tämä yli sata vuotta vanha ihanne kummittelee takaraivossamme yhä.
Ja se näkyy. Ehkä odotamme vuosikausia tulevamme äideiksi. Sinä aikana luomme mielikuvaa siitä, minkälaisia äitejä meistä tulee. Okei, ehkä väsyn joskus, mutta olen odottanut tätä lasta niin kauan, että miksi en muka jaksaisi olla hänen kanssaan kotona, miksi muka haluaisin lukea sanomalehteä rauhassa, miksen muka avaisi syliäni hänelle koska tahansa. Emme huomaa, että ihanteemme ja ajatuksemme ovat satoja vuosia vanhoja.
Kun äitiys on totta, huomaamme, ettemme ihan jaksaneetkaan. Vuosien kuluessa onnekkaimmat meistä onnistuvat karistamaan ikivanhat myyttiset odotuksen harteiltamme. Ehkä opimme nauttimaan äitiydestä ja pitämään itseämme riittävän hyvinä äiteinä.
Istumme kahvikupposen äärellä lapset raivattuina hetkeksi omiin leikkeihinsä. Ja luemme esimerkillisen äidin sanovan maakuntatalehden otsikossa, että hänellä on aina ollut aikaa ottaa lapsi syliin.
Silloin me muserrumme huonomuuuden tunteen alle. Tai sanomme kolmen lapsen kokemuksella: Mitä paskaa!! Ja käännämme sivua. Ja hätistämme lapset taas leikkeihinsä, että saamme lukea lehden rauhassa. Ja olemme silti maailman parhaita äitejä!