Olet taitava!

Isoveli kehui osaavansa piirtää maailman komeimman lepakon. Hän tuhersi keskittyneenä paperille koukeroita, ylipitkä tukka hapsottaen, kieli ulos suusta pyrkien. Ylpeänä hän näytti aikaansaannostaan, joka olikin kieltämättä taidokas. Otin paperin ja puolihuolimattomasti raapustin tikkukirjaimilla alareunaan kaksi sanaa.
Isoveli tempaisi paperin takaisin itselleen ja jatkoi lepakoiden piirtämistä. Yhtäkkiä hän alkoi tuijottaa sanoja keskittyneesti. OOO-LET TAI-TA-VA, hän sopersi. Sitten, sanaakaan sanomatta, ilmekään värähtämättä, hän jatkoi piirtelyään.
Minä seisoin ällistyneenä ja katsoin poikaa. En ollut koskaan opettanut häntä lukemaan, eikä ollut kukaan muukaan. Suolsin paperille yhä uusia sanoja ja poika luki ne, jokaista vokaalia autuaasti venyttäen. En meinannut pysyä nahoissani: minun poikani lukee!
Hän lukee, ja nyt hänelle aukeaa uusi maailma. Hän voi koska tahansa sukeltaa Ankkalinnaan tai Afrikan savanneille; hän voi matkata avaruuteen tai Tylypahkaan. Yksikään sadepäivä ei ole pitkästyttävä eikä mikään junamatka kestä liian kauan. Todellisuus on aina pakenemisen arvoinen, sillä kirjainten jonossa on jotain maagista. Koko maailma on nyt hänen.
Pyyhin silmänurkkiani kuin mummot lastenlastensa rippijuhlissa ja pakenin toiseen huoneeseen nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Kuulin, kuinka Isoveli sanoi Pikkusiskolle: "Mää piirsin niin hienon lepakon, että äiti ihan liikuttui."

Valovuosia

Minä, Pikkulilli, olen jossain valovuosien päässä miehestäni, jota tässä blogissa Peukuksi pitää kutsuttaman. Tämä tuli taas juuri äsken todistettua. Peukku yritti lukea päivän sanomalehdestä sarjakuvaa, jossa ihmismäinen sika haluaa sata kiloa naista päälleen. Minä sanoin hänelle, etten usko Jumalan olevan kaikkivaltias. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, sehän tarkoittaisi sitä, että hän olisi vain vanha laiska paskiainen, joka ei välitä. Kukaan, joka on kaikkivaltias, ei pystyisi katsomaan välinpitämättömänä sitä kaikkea kärsimystä, jota maailmassa on. Jumala ei siis ole ihan kokonaan kaikkivaltias, vaikka kova heppu onkin.
Peukku ei vastannut mitään ja yritti salavihkaa siirtyä säätiedotuksiin, jotka näyttävät Kapkaupunkiin plus seitsemäntoista. Minä yritin jatkaa pohdintoja lähetyskäskystä, mutta Peukku ei piitannut raamatuntulkinnoistani eikä afrikkalaisen suurkaupungin lämpötiloista. Hän tarkisti, tuleeko yöllä sade, pitääkö pyykit hakea sisälle.
Eilen mietin koko päivän, millaista olisi elää Keniassa kolmen lapsen yksinhuoltajana puoli vuotta, jos Peukku ei voikaan olla siellä. Miltä Nairobin kadut tuoksuisivat sateen jälkeen, miltä maistuisivat katukauppiaalta ostetut pölyiset hedelmät? Saisiko auringon lämpö Kiberan peltikatot paukahtelemaan itsekseen?
Mies mietti, ostaisiko jauhelihaa vai tonnikalaa. Pitäisikö ottaa peräkärryt mukaan töihin, jospa hakisi Pikkusiskon uuden leikkimökin paluumatkalla? Täytyy muistaa tankata, jos lähdetään helatorstaina kiireessä liikkeelle.
Ihana Peukku, joka pitää minut elämässä kiinni. Valovuosien päässä minusta hän siivoaa keittiön nopemmin kuin kukaan muu, nostelee sohvatyynyt paikoilleen ripeämmin kuin yksikään tuntemani, hävittää sekunnissa epämääräiset vaatekasat tuolien selkämyksiltä ja parittomat sukat sänkyjen alta. Peukku laittaa pesukoneen käymään ja vaihtaa käsipyyhkeen puhtaaseen, ja sitten elämä on taas mallillaan.

Ihana kamala neuvonta

Adoptioneuvonta on melkoinen mysteeri niille, jotka eivät ole sitä läpi kahlanneet. Ja osalle niistäkin, jotka ovat tämän kahlausurakan läpikäyneet. Kahdesti, ehkä jopa kolmasti. Kun me aloitimme uuden neuvonnan toiveissa kolmas lapsi, jouduin usein kanssasisarteni tyrmistyneen kysymyksen eteen. "Mitä, tartteeko teidän käydä neuvonta uudelleen läpi??? Skitsoa, tehän olette sen jo kerran tehneet, mitä sitä nyt uudestaan?"
Tekisi mieli vastata kysymykseen kysymyksellä: "Mitä, kävitkö sinä neuvolassa tätä kuopustannekin odottaessa? Skitsoa, johan niitä sydänääniä tarkkailtiin ja painoarvioita tehtiin esikoista odottaessa, tartteeko sitä nyt uudestaankin?"
Minusta neuvonta on ihanaa, siitäkin huolimatta, että siinä minua ja kykyäni vanhempana arvioidaan ja punnitaan. Se kaikki tehdään minun tulevan lapseni puolesta, ja hän taatusti ansaitsee parasta mahdollista vanhemmuutta.
Kaikkea minäkään en neuvonnassa tajua. Kuten sitä kysymystä, joka on toistunut molemmilla kerroilla. "Mitä te odotatte tältä lapselta?". En käsitä, mitä siihen vastaisin. Odotan, että hän on kaunis ja kiltti. Että hän menestyy koulussa ja solmii sosiaalisia suhteita vain tiettyjen perheiden lapsiin. Että hän tottelee ja on aina iloinen. Että hän suorittaa akateemisen loppututkinnon ja hankkii omakotitalon, jossa on iso lasitettu terassi. Että hän mukisematta käyttää lakerikenkiä ja valitsemiani merkkivaatteita.
Höh. En mitä odota lapselta mitään. Tai ehkä sitä, että saisin olla hänen äitinsä.
Pitäisikö minun odottaa jotain?

Neiti Suorasuu

Koska en viitsisi millään imuroida, keksin mitä kummallisimpia ajanvietteitä kyseisein toiminnan siirtämiseksi hamaan tulevaisuuteen. Tai ainakin vartin päähän. Yksi vanutuskeino on blogin pitäminen, vaikka ei mitään asiaa olisikaan.
Tässä teille päivän piristykseksi 2 v 7 kk vanhan Neiti Suorasuun kommentteja:

Isoveli tulee kotiin serkun luota ja hänelle on piirretty vihreällä tussilla nenän molemmin puolin komeat viirut, ihan kuin viikset. Pikkusisko tuijottaa hetken ja kysyy:
- Miksi ihmeessä sulla on kissan siivet??

Istumme saunan lauteilla kahdestaan, minä ja tyttäreni. On hiljaista ja tyttö miettii tarkasti jotain, kysyy sitten:
- Äiti, ootko sä ikinä ollu töissä?
- No en nyt vähään aikaan.
- Kyllä sun nyt tarttis jo mennä töihin!!
(niin, ihan totta, en ole ollut töissä koko sen reilun vuoden aikana, kun Pikkusisko on meidän perheessämme ollut).

Kävelemme pihasaunalle, jota isä rakentaa tontillemme mäen päälle. Pikkusiskoa väsyttää ja hän puuskahtaa hengästyneenä:
- Miks isin on tarttenu rakentaa näin iso ylimäki!??!!

Yöllä on ihan hiljaista, kaikki nukkuvat, paitsi Pikkusisko ja minä. Pimeässä kuuluu hento ääni:
- Äiti, mä en saa nukuttua kun mulla on pimppi.

Pikkusisko odottaa malttamattomana kyläreissua ja toteaa:
- Äiti, Tarjavalta on jossain Euran takana...

Että terveisiä vaan sinne jonnekin Euran taakse:)

Tervetuloa meille, pikkuinen!

Näin äitienpäivän aaton aattona mieli on korkealla, vaikka kyseinen juhlapäivä vetääkin aina mielen vähän iloisen haikeaksi, kirpeän kipeän suloiseksi. Äitienpäivänä mietin äitejä, jotka eivät voi olla lastensa luona. Nämä ovat äitejä siellä jossain kaukana tai tässä vieressäni, jotka ovat joutuneet antamaan lapsensa pois. Ajattelen äitejä, joiden lapset ovat vielä jossain maailmalla. Äitejä, joiden syli on vielä tyhjä.
Näiden äitien puolesta lähetän pienen pyynnön Taivaan Isälle ja rutistan omat lapseni tiukasti syliini.
Syy iloiseen mieleen ei ole vain ihana kevätaurinko ja tuleva juhlapäivä, vaan se juttu, että meille taitaa todellakin olla tulossa lapsi! Ihan oikea pieni lapsi! Kaiken tämän epävarmuuden keskellä olen saanut järkähtämättömän varmuuden siitä, että lapsi tulee. Jonain päivänä.
Hän saa olla suklaata kuten tuleva kaunis Isosiskonsa tai vaniljaa niinkuin reipas Isoveljensä. Haluan hänen olevan ihan tavallinen pieni lapsi, särkynytkin. Hänen ei tarvitse olla ihan kokonaan kuuleva, kokonaan näkevä; hänellä ei tarvitse olla ihan suorat jalat eikä ehjä sydän, kunhan hän vaan on. On. Oikea lapsi. Muuta vaatimuksia ei meillä ei sitten olekaan.
Paitsi se että saisin olla hänen äitinsä. Ja tuo toinen tuossa saisi olla hänen isänsä.

Matka alkoi!

Eilen se siis virallisesti alkoi, matkamme kohti kolmatta lasta! Huisia ja jännää, kutkuttavaa ja ihmeellistä. Emme tiedä, onko tämän matkan päässä lapsi vai yhteinen toteamus siitä, että lapsilukumme on sittenkin täynnä, näissä kahdessa on jo neljän edestä:)
Tässä vaiheessa uskomme vahvasti ensiksi mainittuun vaihtoehtoon. Ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa päättyi yhteiseen päätökseen siitä, että kuljetamme tällä matkalla mukana kahta vaihtoehtoa, mahdollisuutta adoptiolapseen tai sijaislapseen. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat tässä vaiheessa yhtä hyviltä.
Heti ensitapaamisessa tuntui, että karahdamme kiville. Tai jos ei nyt ihan kiville, niin ainakin pohja raapi kiviä. Meidän pitäisi perustella, miksi haluamme kolmannen lapsen. Täti L vaati tiukasti perusteluja, emmekä me oikein osaa pukea halua sanoiksi. Parhaamme yritimme. Täti L totesikin, että kolmen lapsen äitinä hän toki ymmärtää meitä ja vakaasti uskoo meidän olevan hyvä perhe kolmellekin lapselle. Mutta eihän se riitä, että hän uskoo. Meidän on vakuutettava vielä iso joukko muitakin: adoptiolautakunnan jäsenet, palvelunantajan työntekijät, kohdemaan viranomaiset jne. Heille ei tietenkään riitä se, että me haluamme. He haluavat perusteluja, koska he tekevät isoja päätöksiä pienen lapsen elämästä.
Yritän nyt pukea halumme sanoiksi, ja toivoisin niin mielelläni palautetta teiltä, rakkaat ystävät. Jos sinun pitäisi päättää, antaisitko sinä lastenkodin työntekijänä meille vielä kolmannen lapsen? Entä epätoivoisena äitinä, joka joutuu lapsestaan luopumaan? Entä adoptiolautakunnan jäsenenä, antaisitko meille vielä luvan kolmannen lapsen hankkimiseen, jos kuulisit nämä perustelut?
Me haluamme kolmannen lapsen, koska lapset ovat uskomattomia. On ihanaa katsoa, miten ne kasvavat ja kehittyvät omiksi persoonikseen, sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu. On palkitsevaa ja upeaa tukea lasta hänen kasvussaan.
Meillä on kaksi ihanaa lasta ja ne kasvavat hurjaa vauhtia. Haluamme vielä kolmannen, koska alamme vasta päästä vauhtiin:) Juurihan me vasta huomasimme, että olemme aika hyviä tässä, äitinä ja isänä olemisessa. Ei tämä vielä saa loppua, ei pitkään aikaan!!
Me haluamme kolmannen lapsen, koska haluamme antaa näille lapsillemme mahdollisuuden kasvaa sisarusten tukemana. Sisarussuhde on yksi elämän pisimmistä ja herkimmistä suhteista, haluamme antaa heille mahdollisuuden näihin suhteisiin.
Haluamme kolmannen lapsen, koska olemme nuoria, terveitä, hulluja, rohkeita ja kauniita. Tai ei ehkä kauniita, mutta meillä on tilaa niin sydämissämme kuin kodissamme.
Katsohan noita kahta, jotka tuossa nauravat, itkevät, laulavat ja juoksevat tukka tuulessa hulmuten: paljon paremmin ei voisi onnistua, eihän? Siis miksi me emme tarjoisia kotiamme vielä kolmannelle?
Nämä kaksi ovat laittaneet meidän kahden elämän ihan uusiksi, joka kerta se on koottu uudelleen, ja rakennelmasta on tullut entistä vahvempi. Miten vahva siitä tulisikaan, jos tekisimme sen vielä kerran?
Me rakastamme näitä kahta, he ovat parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Olisi upeaa saada kokea kaikki tämä vielä kerran.
Näille kahdelle ja sille kolmannelle on tarjolla paikka meidän elämämme keskipisteessä, ei keskipisteenä, ja voiko sitä lapsi enää enempää toivoa? Me olemme valmiit rakastamaan, hoitamaan, valvomaan, kestämään kiukuttelua ja raivoa. Meidän niskaamme saa kaataa koko pienen elämän aikana kerätyn painolastin, kyllä me kaksi yhdessä kestämme.
Miltä kuulostaa, jokohan näillä perusteluilla irtoaa yksi lapsi?
Ja nyt minä jatkan ikkunoiden pesua. Siis mikäli noilta kahdelta ehtii, taitaa ikävä kyllä ehtiä. Hei, tässähän tulee vielä yksi perustelu: minun ei enää tarvitsisi pestä näitä pirun ikkunoita, kun se kolmas tarvitsisi niin paljon huomiota.

Ruakakulttuuri, jakso yks

Yhten päivän mää pääti syärä semmottos ko mukulanaki. Mää en syä pistei enkä kalorei, mää syä ruakka.
Aamupalaks mää keitän kahvi ja kaara siihe punast maito joukko. En mää ol kuullukka, et voi muu färist maito ollakka. Sit mää leikka ranskanleiväst jumalattoma paksui siivui ja laitan pääl punakuarist juusto ja metvursti. En mää ol tiätävännäs, et juuston pääl voi ol jottai prosentmerkei.
Enne lounas mää syä panaanijukurtti piänest purkist. En isost tetrast jätemäärä minimoittemiseks, vaan purkist, misä ei lue kevyt. Ja sit mää ryyppän pääl ananaspillimehu pyramidi mallisest pahvitötsäst.
Kahrentoista mais mää syän kuarines keitetyi perunoi ja kastiket, jossa kellu fläskinpaloi. Lisukkeks on vitivalkost makaroni, ei mittä kankkia ruispasta. Salaatist ei ole tiattoka, salaatiks mää syän sualaa. Sitä mää ripottele kanamunan pääl, ja voi lautaselt löytty pari sualkurkkuki. Ylhäiste näkkileivä pääl mää vualen sentin paksussi voisiivui.
Mää leiki et o loppukesä, ja sen takia jälräätinkiks on omenahyvet, misä on paksu voist, sokerist ja kaurahiutaleist tehty kansi.
Ehtopäiväst kaffen kans mää syän korvapuusti ja jos tule vierai, kuivakakust mää leikkan semmossi paloi, jost ei varmaste päivä pääs läpi paistama. Ei tul mittä sanomissi.
Ehto erel mää paistan niit päivässi peruni valurautapannul, jonka rinnal teflonpannu häppeis. Joukkoho mää laita isoi siivui lenkkimakkara ja hiukan sipula. Ja pirust voit.
Sit onkin jo sauna, on meina lauanta. Sauna jälkke tule lauantaitanssi telkkaris, ja ko Hiatamiehe Heikki juanta, mää syän vaniljajäätelo mansikkahillon kans. Mikä semmone kasvisrasvajäätelö o, en ol ikä kuullukka...
Välil mää ryyppän limupullost, misä on metallinen smurffikorkki, joka vedetä auki metallisest renkkast. Ja niist reunoist tule iha jumalattoma terävä.