Ambomaalta yhdeksi meistä

Asun maaseudulla, viljavien peltojen, idyllisten sorateiden, laiduntavien lehmien, sianpaskan imelän tuoksun ja uteliaiden naapurien keskellä. Minulla on tytär, joka on adoptoitu Afrikasta. Nämä kaksi tosiasiaa saavat joskus kaupunkilaiset ystäväni ihmettelemään, miten pärjäämme siellä maalla, kun meillä on tuollainen lapsi.
Kiitos kysymästä, hyvin pärjäämme! Maalla selviytyy, kun omaa järkähtämättömän huumorintajun sekä jäätävän itseironisen asenteen. Eikä ole niin turhantarkka omasta reviiristään.
Täällä maalla maahanmuuttaja, on hän sitten Puolasta tullut modernin ajan renki tai Afrikasta tullut pieni adoptiolapsi, on ihminen ihmisten joukossa. Täällä on totuttu kaiken maailman kylähulluihin, siksi erilaisuuden sietokyky on keskimääräistä parempaa. Itse asiassa tätä erilaisuuden sietokykyä peräsi myös tutkija Olli Löytty teoksessaan Maltillinen hutu - tarinoita kulttuurien kohtaamisesta. Hänen mielestään maahanmuuttokysymyksessä ei pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta. Meidän ei ole mitään syytä suhtautua yhteenkään tulokkaaseen ylistävän kritiikittömästi tai vihamielisesti. Meidän tulisi vain oppia sietämään. Sietämään sitä, että meidän kyläkirkkomme viereen jonain päivänä nousee moskeija tai meidän naapurillamme on kummallisia tapoja.
Löytty hei, oletko huomannut, että tätä sietämistä täällä maalla on vuosisatoja harjoiteltu ja siksi olemme siinä mestareita? Naapuria on ollut pakko sietää, koska huomenna saatat olla pulassa ja tarvita hänen apuaan. Jos leikkuupuimurisi leviää juuri ennen sadonkorjuuta, vilja jää pellolle, mikäli olet napit vastakkain sen saakutin naapurin isännän kanssa, jolla on ehjä puimuri.
Tälläisen sietämiseen perustuvan yhteisöllisyyden, todellisen afrikkalaisen ubuntun lisämausteena tulee julkisuus. Täällä maalla ei juuri ole omaa tilaa, on vain julkista tilaa. Naapuri tietää kaikki asiasi. Kun tarvitset apua, voit olla varma, että puoli kylää tulee apuun. Voit olla myös varma, että seuraavana aamuna se toinenkin puoli kylästä tietää, mitä teillä tapahtui.
Loistava esimerkki tästä on muuan juopunut saunoja. Eräänä kauniina kesäiltana kylässämme tapahtui kauhea onnettomuus: pienessä maistissa ollut iäkkäänpuoleinen mieshenkilö luiskahti saunoessaan isoon saaviin ja jäi sinne jumiin. Koska miesparka kärsi selkäkivuista, hän ei päässyt saavista omin voimin ylös. Avuksi hälytettiin paikallinen nokkela vpk sekä ambulanssi. Saavi ukkoineen raahattiin saunasta pihalle ja alkoi melkoinen operaatio miehen irrottamiseksi. Siinä tarvittiin hoksottimia ja aikaa meni. Mies poltteli saavissa istuen tupakkaa ja nautti kesäillasta sillä välin, kun naapurit pohtivat ankaristi, miten hänet saadaan saavista pois. Loppu oli kuitenkin onnellinen, sillä vpk leikkasi saavin rikki ja mies saatiin paareille ja sairaalaan.
Yhteisöllisyyden nimissä apu oli siis lähellä, mutta niin oli yleisökin. Seuraavana aamuna jokainen kyläläinen tiesi tapahtuneesta.
Ai miten jutun otsikko liittyy tähän tarinaan? No siten, että erään ambomaalaisen tarina on loistava esimerkki siitä, miten maaseudulla ihminen otetaan ihmisenä ja miten häntä siedetään. Siitä kerron kuitenkin ensi kerralla...

Vain aika tekee meistä äitejä

Usein näen sinut, lapsensa synnyttämällä saaneen äidin, katsovan mietteliäänä omaa mustavalkoista lapsikaksikkoani. Melkein voin tuntea kysymykset, jotka jätät kysymättä, koska et uskalla. Ja minä jätän vastaamatta. Vaan enää en jätä.
Kyllä, he ovat molemmat omia lapsiani, ikiomia. Kyllä, he tuntuvat molemmat rakkailta, eri tavalla rakkailta, mutta aivan yhtä rakkailta. Toisen äidin synnyttämää lasta rakastaa niin, että kipeää tekee. Ajan myötä hän alkaa muistuttaa vanhempiaan yhä enemmän, ja kaiken minkä luulin olevan perimää, onkin opittua.
Kyllä, minä olen hänen oikea äitinsä ja hän on minun oikea tyttäreni. Hän kantaa minun perimääni. Ei geeniperimää, vaan kulttuuriperimää, ja se on jotain paljon arvokkaampaa.
Joskus näen sinut, maailmalta lapsensa saaneen äidin, katsovan mustavalkoista kaksikkoani mietteliäänä. Sinäkin jätät ehkä kysymättä, koska et osaa pukea kysymyksiäsi sanoiksi. Sinullekaan en halua jättää vastaamatta.
Ei, ei meillä synnyttäneillä naisilla ole mitään myyttistä, biologista tietoa äitiydestä. Olemme alussa yhtä eksyksissä kuin sinäkin, yhtä raakoina me hyppäämme äitiyden ensimetreille. Ei, en osannut tulkita poikani tarpeita hänen itkunsa perusteella enkä alussa edes erottanut häntä sairaalan vauvalan muovisänkyjen rivistä. Tarkistin aina päädyn pahvilapusta, etten nosta syliini väärää lasta.
Ei, me emme ajattele, että sinä olisit jotenkin vähemmän äiti lapsellesi vain siksi, että et ole häntä synnyttänyt.
Kun katsoin muutaman minuutin ikäistä poikaani, joka nosti päätään vatsallani ja tapitti minua syvänsinisillä silmillään, en minä häntä rakastanut. Hän otti minut äidiksi hetkeäkään empimättä, mutta minulle hänestä tuli rakas poikani vasta hitaasti.
Kun ensi kertaa kohtasin tyttäreni, anelin häneltä lupaa saada olla hänen äitinsä. Hyvin hitaasti hän antoi itsensä kasvaa tyttärekseni. Vaan äiti, poika ja tytär meistä lopulta tuli.
Kaikki lapset ovat alussa vieraita, tuntemattomia omille äideilleen. Vasta aika tekee meistä kaikista äitejä, ei synnyttäminen.

Hammasjuttuja

Jos paino- ja pituuskäyriä ei oteta lukuun, poikani ei ole koskaan ollut erityisen keskiverto. Hän kammoaa kaikkea tavallista. Kun näette jossain pikkupojan, jonka tukka on siistitty peruspojanmalliseksi, voitte olla varma, että hän ei ole minun poikani. Ehei, minun poikani kasvattaa joko kamalaa hevilettiä tai sitten hän leikkauttaa anttituiskumaisen trenditöyhtön. Tavallisuus, normaali, keskiverto - pois se hänestä, luoja paratkoon!
Kuten odottaa saattaa, edes hänen maitohampaansa eivät lähteneet kuten keskivertokakarilla, vähän ennen rautaversioiden ilmaantumista. Poikapa päätti kasvattaa suuhunsa tuplakaluston, siis maidot edessä, rautaversiot takana. Hänestä se oli coolia.
Sanoin hänelle, että tuskin se käy päinsä. Että kyllä hammashoitolan tädit haluavat kiskoa nuo maitoversiot pois. Poika hymähti pettyneenä, asia jäi siihen.
Ehtoopuolella päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja mennä pitkäkseni, koska lapset puuhailivat omiaan. Taisin hetkeksi torkahtaa ja kun heräsin, tyynyni vieressä nökötti yksinäinen maitohammas. Koska se epäilemättä ei ollut tipahtanut minun suustani, kutsuin lapset paikalle. Molempien suuvärkin tarkastettuani totesin, että hammas uupuu Isoveljen alaleuasta. Hän kertoi kyllästyneensä tuplakaluston kasvattamiseen ja kiskaisseensa yhden pois.
Hiukan ihmettelin, koska maidot eivät edes heiluneet. Eivät niin, ja siksi täällä onkin näin pirusti verta, Isoveli totesi lakonisesti.
Hänen hurja luontonsa ei kuulemma kestäisi enää toisen hampaan kiskomista, joten hän nakitti minut sitomaan langan seuraavan maitohammasuhrin ympärille. Käskystä solmin toisen pään ovenkahvaan, ja sitten Isoveli ryhtyi tyynesti odottamaan, että Peukku palaa töistä, avaa oven ja hammas lentää huitsin nevadaan, kuten hän asian runollisesti ilmaisi.
Katselin kuistin portaalla lanka suussa ja niska kenossa istuvaa poikaani ja huokailin itsekseni, että pitikö hänen tehdä purukalustostaan tällainen episodi. Isoveli käski minun lopettaa mulkoilemisen ja hakea hänelle Ankkareita, koska alahammas oveen sidottuna istuminen on kuulemma kuolettavan tylsää. Vein hänelle Roopen päätä ei palele -taskukirjan ja vetäydyin Pikkusiskon kanssa sisälle.
Vartin päästä kuistilta kuului sadattelua. Lanka kuulemma irtosi joka kerta kun hän käänsi sivua. Maanittelin pojan luopumaan sadomasokistisesta hampaanirrotusideastaan ja ihme kyllä ehdotus meni läpi.
Seuraavana iltana onneton hammas nökötti edelleen alaleuassa, mutta nyt siitä oli kuulemma päästävä eroon. Ja heti. Tällä kertaa taktiikkana oli ensin juoda kylmää kaluston puuduttamiseksi, asettua sitten selälleen penkille ja tällätä hengityksellä huurrutetut uimalasit silmille. Jälkimmäisen tarkoituksena oli peittää näkökenttä, se kuulemma lievittää kivun tuntemusta. Sitten vaan joku vapaahtoinen perheenjäsen repimään hammasta irti.
Vaan se pirulainen ei suostunut lähtemään. Hirvittävien tuskanhuutojen saattelemana yritimme ja yritimme. Tai minä lähinnä yritin saada Isoveljeä luopumaan hampaanirrottamispakkomielteestään.
Leivoin jopa keksejä, koska minun leivontataidoillani niistä tulee yleensä kivikovia, vaan persiilleen meni sekin idea.
Illan päätteeksi Isoveli painui pehkuihin ärtymyksestä äristen, onneton hammasparka yhden säikeen varassa leukapielissä riippuen.
Huomenna tämä show jatkuu. Taidan leipoa niitä kuuluisia kivisämpylöitäni.
Taitaa tästäkin tulla sellainen muodikas leivontablogi, jollei hammas pian irtoa.

Jorinoita

Olemme autolla hakemassa tutulta vihannesviljelmältä heidän tuotteitaan. Laitan vihannekset auton takapenkille lasten viereen ja jatkamme matkaa.
Isoveli: Mitä tää on?
Äiti: Se on tilliä.
Isoveli: Ai jaa, mä oon aina luullu, että tilli on kala, mut se onkin kasvi. Onks tää syötävää, mullon jäätävä nälkä?
Äiti: Onhan se.
Isoveli ryhtyy syömään tilliä auton takapenkillä.
Pikkusisko: Äiti äiti, Isoveli vetelee ruohoo!
Isoveli: Tää on tilliä, idiootti! Eksää nyt edes tilliä tunnista!!

Pikkusiskon lempiasu kesähelteillä ovat hameen alle puettavat 3/4 -pituiset legginsit, jotka loppuvat siis polven alapuolelle. Kerran puin hänelle hameen seuraksi polvisukat. Pikkusisko tutki niitä hartaasti ja pelästyi sitten.
Pikkusisko: Äitiiiii! Tuu auttamaan, nää leksinsit alkaa väärästä päästä, niitten pitäis alkaa täältä ylhäältä! (näyttää vyötäröään).
Äiti: Ne on polvisukat.
Pikkusisko: Ai jaa polvisukat, olisit heti sanonu.

Kävelemme Isoveljen kanssa tietä pitkin ja juttelemme niitä näitä.
Äiti: Sä oot mennyt kamalan laihaksi. Et taida syödä oikein mitään. Ja kasvanutkin oot, susta on tullut kamalan pitkän ja laihan näkönen.
Isoveli: No niinpäs näyttää. Jos laittaisin kielen ulos, näyttäisin ihan vetoketjulta.

Ruokapöydässä juttelemme usein ruuasta.
Äiti: Uudet perunat on ehkä parasta mitä tiedän.
Isoveli: Ai parasta. Enkö mää ookaan parasta mitä sä tiedät?
Äiti: No mä puhuin ruuasta. Kaikista maailman asioista parasta olette tietenkin sinä ja sun Pikkusisko. Ja tietty isi.
Isoveli: (katsoo paheksuvasti) No onpas toikin nyt herkkää. Ja vielä ruokapöydässä.

Duudsonigeeni

Olemme lasten ja naapurin tädin kanssa kotiutuneet paikasta, jota lapset kutsuvat huvipuistoksi ja minä helvetin esikartanoksi. Paahtavassa helteessä päivän saldoksi kirjattiin yksi rattaisiin sulanut mangomelonitötterö, pari lämpöhalvauksen ryydyttämää äitiä sekä yksi poika, jonka hattaran tahmaamaan poskeen takertui neljä servettiä .
Minä istuin kaiken maailman kieputtimissa samanlaisissa tunnelmissa kuin Juicen biisin iskä jouluaattona: kärsivin ilmein ja vellovin vatsoin. Vaan lapsilla oli hävettävän hauskaa!
Oikeastaan minullakin, kun katsoin poikaani, joka oikeasti huumaantuu vauhdista. Lähetin Peukulle tekstarina tilannekatsauksen, joka kuvasi arkisen karusti tilannetta eilen iltapäivällä. Se meni jotenkin näin: "naapurin poika oksentaa. Sinun poikasi roikkuu jossain pää alaspäin ja huutaa AAAAAAH! Eli hyvin menee, terkkuja kotiin."
Meidän rauhallinen, harkitseva ja filosofinen poikamme muuttuu toiseksi ihmiseksi, kun kyse on vauhdista ja vaaran tunnusta. Hänellä on kummallinen duudsonigeeni. Älkää kysykö, keneltä peritty.
Korkkiruuvi on hänelle vain alkulämmittelyä. Hän ei voi ymmärtää, miksi seitsenvuotiaita ei päästetän benzi-torniin ja miksei laskuvarjolla mukamas voi hypätä jo ennen kouluikää. Äitien keksintöä moiset rajoitukset.
Duudsonigeenin omaavat pikkupojat ja -tytöt, joita on lopulta suhteellisen harvassa, on varustettu seuraavilla ominaisuuksilla: totaalinen vauhtisokeus, lähes rajaton kipukynnys, itsesuojeluvaiston täydellinen puuttuminen ja kuolemattomuus.
Ensimmäisen aavistuksen duudsonigeenistä sain pojan ollessa parivuotias. Hän oli varovainen, rauhallinen kaveri, joka ei koskaan koheltanut eikä pudonnut edes tuolilta. Hän harkitsi tarkkaan, uskalsiko mennä yksin rappusista tai miten korkealta voi hypätä. Mutta annapa tällaiselle lapselle pulkka ja vie hänet jumalattoman korkean ja jyrkän mäen harjalle. Ilmekään värähtämättä kaveri istuu pulkkaan ja syöksyy hihkuen surmanlaskuun.
Juuri tämä duudsonigeenin epäloogisuus tekee siitä vaarallisen: sen kantajaa ei helposti pysty heti tunnistamaan. Ne rajuimmat poika- ja tyttöviikarit ovat usein tosipaikan tullen varovaisia.
Toista maata ovat nämä arvaamattomat geenivirhelapset. He ovat niitä, jotka päätyvät keskussairaalaan tutkimuksiin, koska heillä epäillään ongelmia syvyysnäössä holtittoman ja luonteeseen sopimattoman mäenlaskun takia. He saavat diagnoosiksi "hurjapää."
Enää en raahaa rauhallista poikaani tohtorille, vaikka hän kieppuu kolmatta kertaa Tyrskyssä ja vaikka naapurin poika yrittää vakuuttaa minulle, että poikani täytyy olla jotenkin tärähtänyt, koska haluaa vatkata itseään ylösalaisin. Nyt tiedän, että vakaasta luonteesta huolimatta hänellä on duudsonigeeni. Siis lisää vauhtia vaan!

Kohtaamisia

Juhannussunnuntaina erehdyin vääntäytymään ostoskeskukseen, mitä kaduin myöhemmin syvästi. Kuten aina, alennuksessa oli vain murto-osa liikkeiden valikoimista ja nekin vain turhuuksien turhuutta. Niin tai näin, jotain mukavaakin kauppakeskuksessa sattui.
Puskin lastenrattaita ihmismuurin läpi, kun minun ja putiikin toisessa laidassa vaimoaan sovituskopista odottavan miehen katseet kohtasivat. Tämä komistus silmäili hetken minua ja tytärtäni, virnisti sitten poikamaisesti ja iski silmää. Hänenkin kätensä puristivat ruuhkassa lastenrattaiden työntöaisaa. Rattaissa istui suloinen tyttö, suunnilleen minun tyttäreni ikäinen.
Kun pääsimme lähemmäs, mies heitti tyttärelleni reteästi ylävitosen ja hymyilimme toisillemme hetken. Emme vaihtaneet sanaakaan.
Veikkaan, että kumpikin meistä muistaa tämän pienen, ohikiitävän kohtaamisen kauan.
Hän oli komea, musta mies, upeat afrohiukset leteillä. Hänen rattaissaan istui suloinen tyttö, vaaleanruskeat hiukset herttaisilla ponihännillä, ja valkoiset posket hiukan ruusunpunaisina.
Minä, sinisilmäinen nainen, ohuet hiukset hiukan sotkussa, rattaissa musta kuvankaunis pikkutyttö, hiukset pienillä leteillä sievästi ojennuksessa.

Peppu tiskipöydällä

Tänä aamuna heräsin puolisen tuntia lasten jälkeen. Se onnistuu, kun opettaa lapset aamuisin katsomaan lastenohjelmia. Kuulostaa kyseenalaiselta, ja sitä se kieltämättä onkin.
Yhtä kyseenalaista ovat lasten puuhailut telkkarin katsomisen ohella. Tänäänkin he olivat harrastaneet muovailuvahataiteilua, ja tuloksena oli - loistavia peppuja!
Tiskipöydällä komeili taidokas näkemys takalistosta, kun sain lopulta itseni kammettua kahvinkeittoon. Luomus kelpaisi lääkiksen anatomian luennolle. Päivän mittaan Isoveljen pepunmuovailutaidot ovat kehittyneet huimasti.
Yhdeksään mennessä valmiista pepuista sukeutui aikamoinen taisto Isoveljen ja Pikkusiskon välille, koska Pikkusisko ei ollut lainkaan tyytväinen peppuihinsa ja halusi Isoveljen muovailevan hänelle oman pepun. Isoveli tarttui toimeen ja tuloksena oli hämmästyttävän yhdennäköinen taideteos: ruskeasta muovailuvahasta muotoiltu, kaunis afrikkalaisen pyöreä takapuoli! Pikkusisko esitteli kopiotakalistoaan ylpeänä!
Tässä vaiheessa aloin kauhulla odottaa jatkoa ja sitä olikin luvassa. Kuulin Isoveljen kehuvan Pikkusiskolleen, että kohta näet millainen peppu äidillä on. Ja totta: tuloksena oli hienosti muotoiltu suomalaisen kolmikymppisen perheenäidin takalisto, sivulta katsottuna tylsän lattea ja takaa tiirailtuna mukavasti levistynyt:)
Tinkimättömien kasvatusalan ammattilaisten Cacciatoren, Korteniemi-Poikelan ja Huovisen Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa -teoksen innoittama kysäisin Isoveljeltä, missä hän on erityisen hyvä. Vastaus tuli empimättä: takapuolten tekemisessä.