Matka alkoi!

Eilen se siis virallisesti alkoi, matkamme kohti kolmatta lasta! Huisia ja jännää, kutkuttavaa ja ihmeellistä. Emme tiedä, onko tämän matkan päässä lapsi vai yhteinen toteamus siitä, että lapsilukumme on sittenkin täynnä, näissä kahdessa on jo neljän edestä:)
Tässä vaiheessa uskomme vahvasti ensiksi mainittuun vaihtoehtoon. Ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa päättyi yhteiseen päätökseen siitä, että kuljetamme tällä matkalla mukana kahta vaihtoehtoa, mahdollisuutta adoptiolapseen tai sijaislapseen. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat tässä vaiheessa yhtä hyviltä.
Heti ensitapaamisessa tuntui, että karahdamme kiville. Tai jos ei nyt ihan kiville, niin ainakin pohja raapi kiviä. Meidän pitäisi perustella, miksi haluamme kolmannen lapsen. Täti L vaati tiukasti perusteluja, emmekä me oikein osaa pukea halua sanoiksi. Parhaamme yritimme. Täti L totesikin, että kolmen lapsen äitinä hän toki ymmärtää meitä ja vakaasti uskoo meidän olevan hyvä perhe kolmellekin lapselle. Mutta eihän se riitä, että hän uskoo. Meidän on vakuutettava vielä iso joukko muitakin: adoptiolautakunnan jäsenet, palvelunantajan työntekijät, kohdemaan viranomaiset jne. Heille ei tietenkään riitä se, että me haluamme. He haluavat perusteluja, koska he tekevät isoja päätöksiä pienen lapsen elämästä.
Yritän nyt pukea halumme sanoiksi, ja toivoisin niin mielelläni palautetta teiltä, rakkaat ystävät. Jos sinun pitäisi päättää, antaisitko sinä lastenkodin työntekijänä meille vielä kolmannen lapsen? Entä epätoivoisena äitinä, joka joutuu lapsestaan luopumaan? Entä adoptiolautakunnan jäsenenä, antaisitko meille vielä luvan kolmannen lapsen hankkimiseen, jos kuulisit nämä perustelut?
Me haluamme kolmannen lapsen, koska lapset ovat uskomattomia. On ihanaa katsoa, miten ne kasvavat ja kehittyvät omiksi persoonikseen, sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu. On palkitsevaa ja upeaa tukea lasta hänen kasvussaan.
Meillä on kaksi ihanaa lasta ja ne kasvavat hurjaa vauhtia. Haluamme vielä kolmannen, koska alamme vasta päästä vauhtiin:) Juurihan me vasta huomasimme, että olemme aika hyviä tässä, äitinä ja isänä olemisessa. Ei tämä vielä saa loppua, ei pitkään aikaan!!
Me haluamme kolmannen lapsen, koska haluamme antaa näille lapsillemme mahdollisuuden kasvaa sisarusten tukemana. Sisarussuhde on yksi elämän pisimmistä ja herkimmistä suhteista, haluamme antaa heille mahdollisuuden näihin suhteisiin.
Haluamme kolmannen lapsen, koska olemme nuoria, terveitä, hulluja, rohkeita ja kauniita. Tai ei ehkä kauniita, mutta meillä on tilaa niin sydämissämme kuin kodissamme.
Katsohan noita kahta, jotka tuossa nauravat, itkevät, laulavat ja juoksevat tukka tuulessa hulmuten: paljon paremmin ei voisi onnistua, eihän? Siis miksi me emme tarjoisia kotiamme vielä kolmannelle?
Nämä kaksi ovat laittaneet meidän kahden elämän ihan uusiksi, joka kerta se on koottu uudelleen, ja rakennelmasta on tullut entistä vahvempi. Miten vahva siitä tulisikaan, jos tekisimme sen vielä kerran?
Me rakastamme näitä kahta, he ovat parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Olisi upeaa saada kokea kaikki tämä vielä kerran.
Näille kahdelle ja sille kolmannelle on tarjolla paikka meidän elämämme keskipisteessä, ei keskipisteenä, ja voiko sitä lapsi enää enempää toivoa? Me olemme valmiit rakastamaan, hoitamaan, valvomaan, kestämään kiukuttelua ja raivoa. Meidän niskaamme saa kaataa koko pienen elämän aikana kerätyn painolastin, kyllä me kaksi yhdessä kestämme.
Miltä kuulostaa, jokohan näillä perusteluilla irtoaa yksi lapsi?
Ja nyt minä jatkan ikkunoiden pesua. Siis mikäli noilta kahdelta ehtii, taitaa ikävä kyllä ehtiä. Hei, tässähän tulee vielä yksi perustelu: minun ei enää tarvitsisi pestä näitä pirun ikkunoita, kun se kolmas tarvitsisi niin paljon huomiota.

Ruakakulttuuri, jakso yks

Yhten päivän mää pääti syärä semmottos ko mukulanaki. Mää en syä pistei enkä kalorei, mää syä ruakka.
Aamupalaks mää keitän kahvi ja kaara siihe punast maito joukko. En mää ol kuullukka, et voi muu färist maito ollakka. Sit mää leikka ranskanleiväst jumalattoma paksui siivui ja laitan pääl punakuarist juusto ja metvursti. En mää ol tiätävännäs, et juuston pääl voi ol jottai prosentmerkei.
Enne lounas mää syä panaanijukurtti piänest purkist. En isost tetrast jätemäärä minimoittemiseks, vaan purkist, misä ei lue kevyt. Ja sit mää ryyppän pääl ananaspillimehu pyramidi mallisest pahvitötsäst.
Kahrentoista mais mää syän kuarines keitetyi perunoi ja kastiket, jossa kellu fläskinpaloi. Lisukkeks on vitivalkost makaroni, ei mittä kankkia ruispasta. Salaatist ei ole tiattoka, salaatiks mää syän sualaa. Sitä mää ripottele kanamunan pääl, ja voi lautaselt löytty pari sualkurkkuki. Ylhäiste näkkileivä pääl mää vualen sentin paksussi voisiivui.
Mää leiki et o loppukesä, ja sen takia jälräätinkiks on omenahyvet, misä on paksu voist, sokerist ja kaurahiutaleist tehty kansi.
Ehtopäiväst kaffen kans mää syän korvapuusti ja jos tule vierai, kuivakakust mää leikkan semmossi paloi, jost ei varmaste päivä pääs läpi paistama. Ei tul mittä sanomissi.
Ehto erel mää paistan niit päivässi peruni valurautapannul, jonka rinnal teflonpannu häppeis. Joukkoho mää laita isoi siivui lenkkimakkara ja hiukan sipula. Ja pirust voit.
Sit onkin jo sauna, on meina lauanta. Sauna jälkke tule lauantaitanssi telkkaris, ja ko Hiatamiehe Heikki juanta, mää syän vaniljajäätelo mansikkahillon kans. Mikä semmone kasvisrasvajäätelö o, en ol ikä kuullukka...
Välil mää ryyppän limupullost, misä on metallinen smurffikorkki, joka vedetä auki metallisest renkkast. Ja niist reunoist tule iha jumalattoma terävä.

Kaksi äitiä ja kaksi isää

Pikkusisko istuu auton takapenkillä ja mutustaa suklaata. Minua harmittaa, koska autoni vaihtoarvo laskee silmissä joka kerta kun lapseni saavat takapenkillä käteensä jotain suuhun sopivaa. Kesken arkisen tilanteen Pikkusisko tivaa, missä Saran äiti mahtaa olla. Ihmettelen kysymystä ja arvelen Saran äidin olevan kotona. Pikkusisko väittää 2-vuotiaan tomeruudella, ettei se ole missään olosuhteissa mahdollista ja ettei hän tarkoita äiti-tätiä, vaan sitä toista, sitä joka asuu jossain muualla. Äkkiä arvaan, mitä likka ajaa takaa ja kerron hänelle, että Saralla on vain yksi äiti.
Näen peruutuspeilistä, kuinka ihanat ruskeanmustat silmät laajenevat hämmästyksestä ja suklainen suu loksahtaa auki. Alkaa surkea päivitys: siis Sara-paralla on vain yksi äiti, ei Afrikan äitiä lainkaan. Pikkusisko katselee ohi vilistäviä maisemia, näyttää myötätuntoiselta. Miten kauhea kohtalo Saralla onkaan, vain yksi äiti! Pikkusisko vakuuttaa lohduttavansa Saraa seuraavan kerran kun tapaamme. Siis siinä tapauksessa, ettei Sara ota leluja hänen leikistään.
Siinä autolla ajellessani huomaan, että nämä kaksi ihmistä, tyttäreni biologiset vanhemmat, ovat koko ajan perheemme arjessa mukana. He ovat aikoja sitten lakanneet olemasta Afrikan äiti ja isä, he ovat vain Äiti ja Isä, ihan niin kuin mekin, jotka tätä arkea Pikkusiskon kanssa elämme.
Pyykkiä viikatessani saatan puoliääneen todeta tyttärelleni, että sinun äitisi on täytynyt olla todellinen kaunotar, koska sinäkin olet noin kaunis. Jollain ihmeellisellä tasolla 2-vuotias luovii äitien viidakossa kuin kala vedessä: hän tietää aina, kummasta äidistä tai isästä milloinkin on kysymys. Jostain kumman syystä äidin kauneudesta puhuttaessa tyttäreni ei koskaan tarkoita minua:)
Isoveli kehittelee leikkiessään tarinoita, jossa Pikkusiskon isä on heimopäällikkö ja Pikkusisko oikeasti prinsessa. Näissäkään leikeissä Pikkusisko ei koskaan näytä sekoittavan isiään. Sitäkään en yhtään ihmettele: rikkinäisissä kalsareissa, villasukissa ja parta ajamattomana tallusteleva ihana mieheni muistuttaa järkähtämättömän vähän afrikkalaista xhosa-päällikköä.
Haluaisin niin nähdä, miltä nämä kaksi ihmistä näyttävät. Pikkusisko on heidät nähnyt, joten pyysin häntä eräänä iltapäivänä piirtämään kuvat Äidistä ja Isästä, jotta minäkin näkisin heidät. Kuvauksen perusteella heillä on valtavat epämuodostuneet päät, tihrut silmät, pienet vinot vartalot. Toisella heistä on leuassaan valtavia viiruja, kuulemma partaa. En tiedä, kumpi se on, Äiti vai Isä.
Olen niin sanomattoman kiitollinen näille kahdelle hahmolle, jotka ilmestyivät kuvina eteeni suomalaisen pirtinpöydän ääressä heidän tyttärensä kuvaamana. He ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikeita päätöksiä, virheitäkin. Silti he ovat saaneet aikaan jotain ainutlaatuista, minun oman tyttäreni.

Sinulle joka odotat

Sinulle joka odotat,
ei minulla ole sanoja.
Haluaisin antaa voimaa,
kannatella.
Minusta ei ole siihen.

Kaikki sanat ovat liian latteita,
turhia, imeliä.
Odotusta ei
niillä pyyhitä pois.

Sinä pelkäät, että
sairastut
ajat kolarin
saat potkut.

Sinä vertaat
punnitset
katkeroidutkin.
Ajattelet olevasi
liian köyhä
liian vanha
liian lihava.
Liian kaikkea kelvataksesi heille,
jotka sinua tarkkailevat.

Piilottelen onneani,
pelkään kertoa väsyneeni.
Sinä mittaat
kuukausia, vuosia.
Arvioit miten paljon
minä olen odottanut.
Olenko kärsinyt tarpeeksi
ymmärtääkseni.

Minä haluaisin sanoa.
Sanoja ei ole.
On vain lapsi.
Ei mitään riittävää ennen sitä.

Tomera täti

Tytärtämme ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa herttaiseksi lapsukaiseksi. Joskus tädit pysähtyvät hänen eteensä ja ihastelevat, miten suloinen ja kaunis hän onkaan. Vaaleanpunaisessa takissaan ja ihanassa pupulakissaan hän näyttää kyllä hämäävän herttaiselta, varsinkin kun tytär osaa räpyttää sievästi silmiään ja katsoa kainosti ylöspäin.
Todellisuudessa Pikku Myykin kalpenee hänen rinnallaan. Tyttärellämme on terävä pää ja vielä terävämpi kieli, joka sivaltaa hetkessä.
Kun vuosi sitten saimme ensimmäiset tiedot prinsessastamme, lastenkodin hoitaja oli kuvannut tytärtämme näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."
Silloin meillä ei (onneksi) ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälainen voimanainen meille on tulossa. Hakumatkalla H, ihana sosiaalityöntekijä, huokaili tyttäremme olevan todellinen "Drama Queen."
Elämä tyttäremme kanssa vastaa täydellisesti ensimmäisiä kuvauksia. Eilen illalla hänen isä-parkansa ei osannut laittaa tarkoista neuvoista huolimatta peittoa oikeaan asentoon, mistä seurasi kymmenen minuutin raivoaminen. Tänään minä päätin uhmata kohtaloani ja asettelin viimeiset suolakurkut leipäni päälle ja asettauduin näennäisen tyynesti syömään aamupalaani tytärtämme vastapäätä. Hän vaati heti itselleen suolakurkkua. Selitin kurkkujen olevan loppu ja aikovani nyt täysin itsekkäästi syödä viimeiset kurkut. Hän raivostui ja vaati heti saada nähdä kurkkupurkin. Seuraus oli se, että isä työnsi tyhjää suolakurkkupurnukkaa tyttärensä nenän eteen ja tytär vaati, että isä heti kaivaa prinsessalleen tyhjästä purkista suolakurkkuja.
Aamupalan jälkeen kissa-parkamme oli pahaa aavistamatta hypännyt pöydälle. Tuvassa ei sillä hetkellä ollut muita kuin tyttäremme, mikä oli koitua kissan kohtaloksi. "Heti alas, etkö sää aio totella mitä? Alas sieltä!!!", tytär huitoi kauhistunutta kissaa harjalla. Riensin toisesta päästä taloa pelastamaan kissan karmaisevalta löylytykseltä ja tyttäreni eläinrääkkäyssyytteeltä. Yritin selittää, että vähempi dramatiikka riittää. Turhaan.
Tyttäremme on mestari käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Kun olen puhelimessa, hän vaatii päästä syliini ja huutelee sitten korvaani erilaisia käskyjä. "Mene tuonne!", "Seiso tuossa!", "Anna keksi!", "Älä istu siihen, istu tuonne!".
Jos minulla on minkäänlaisia aikomuksia saada tärkeä puhelu hoidettua, joudun pomppimaan tarkasti hänen käskyjensä mukaan. Nyt olen jo oppinut lukittautumaan tyttäremme ulottumattomiin puhelimen piristessä.
Vertaistueksi ja avuksi meidän perheessä ei lueta Sinkkosen kasvatusoppaita, vaan jotain ihan muuta. Päätin nimittäin Savun innoittamana tilata Karina Turokin teoksen Life and Soul : Portraits of Women Who Move South Africa. Se kertoo vahvoista eteläafrikkalaisista mustista naisista, jotka pelkäämättä muuttivat maailmaa Apartheid-sorron puristuksessa. Luulenpa, että näiden urheiden naisten, meidän tyttäremme esiäitien, tarinat auttavat minua ymmärtämään pikkunaistamme.
Jos minun nyt pitäisi kuvailla tytärtämme, en keksisi lopulta mitään kovin omaperäistä. Kirjoittaisin näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."

Äidin onni

Olin tullut tapaamaan ystävääni, joka oli juuri synnyttänyt esikoisensa, pienen pojan. Elettiin marraskuuta, ja Pikkusisko oli ollut talossamme jo kahdeksan kuukautta. Minäkin olin siis taannoin äidiksi tullut, jo toisen kerran elämässäni.
Poika oli sanomattoman suloinen ja nuuhkin varovasti hänen hiuksiaan. Omat lapseni ihmettelivät vauvan haurasta pienuutta ja minä sen kertakaikkista söpöyttä. Äiti oli pojastaan silminnähden ylpeä ja he elivät sellaisessa maagisessa unenomaisessa tilassa, jossa vain ensikertaa äidiksi tullut ja pieni vauva voivat elää. Yö ja päivä suloisesti sekoittuivat ja noita kahta ympäröi symbioottinen yhteenkuuluvuuden aura.
Äkkiä, täysin varoittamatta, istuessani ystäväni sohvalla ja katsellessani heitä kahta, silmäni täyttyivät kyynelistä ja yritin piilottaa liikutustani. Tunnekuohu vyöryi ylitseni ja minä olin hukkumaisillani.
Tunsin voimakasta, pakahduttavaa sääliä ystävääni kohtaan.
Ystäväni katsoi lasta rinnoillaan täynnä äidillistä hellyyttä. Hän luuli kokeneensa jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Voi, miten hyytävän väärässä hän olikaan!
Tämä äiti ei koskaan saisi kokea, miltä tuntui, kun vieras lapsi muuttaa taloon ja siitä tulee niin oma, että koskee. Hän ei koskaan nuuhkisi lapsensa tuoksua ja lähettäisi riipaisevaa kiitosta sille toiselle äidille. Hän ei koskaan saisi tuntea, kuinka pelokas, särkynyt pieni lapsi kasvaisi omaksi ihanaksi itsekseen, kokonaiseksi ja vahvaksi.
Hän luuli onnensa olevan täydellinen. Enkä minä voinut kertoa hänelle totuutta. Miten hän olisi voinut ymmärtää?

Vuosi on pitkä matka

Vuosi sitten eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini ojennettiin ihmeellinen lahja, pieni tyttö, joka itki.
Itki.
Ja itki.
Kun itku ei auttanut, hän jätti meidät ja pakeni uneen. Herättyään hänen silmiensä eteen laskeutui sumuinen verho enkä kyennyt tavoittamaan hänen katsettaan. Kolme päivää myöhemmin, eräänä maagisena hetkenä kun puhaltelin hiljaa hänen jalkapohjiinsa, näin silmien takana häivähdyksen luottamusta elämään. Silloin minusta tuli hänen äitinsä.
Minun tyttäreni on aina ollut jollekin erityinen, jollekin rakas. Niinpä luotin siihen, että hän antaisi minunkin jonain päivänä rakastaa häntä ja pitää häntä aivan erityisenä, ihmeellisenä.
Tämän vuoden aikana olemme takertuneet toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Olen istunut lattialla ja yrittänyt lohduttaa raivoavaa, lastenkotiin ikävöivää tytärtäni. Iltaisin olen itkenyt omia mustelmiani, jotka olen saanut hänen kipeästä rakkaudestaan.
Olen sekoittanut jauhelihakastiketta, leiponut leipää, työntänyt ostosärryjä ja tuhertanut itsellesi huulipunaa pieni tyttö sylissäni roikkuen. Olen käynyt suihkussa, lukenut romaaneja, pyyhkinyt pölyjä ja tanssinut valssia pieni tyttö sylissäni roikkuen.
Olen istunut poikani sängyn laidalla ja yrittänyt selittää kuusivuotiaalle, miksi kauppojen tädit haluavat tietää kaiken, osata kaiken. Miksi he haluavat luokitella ja lokeroida. Olen yrittänyt kertoa, miksi tätien mielestä hänen oma pikkusiskonsa ei olekaan hänen oma pikkusiskonsa. Ja miksi tätien mielestä tyttäremme ei yksinkertaisesti voi olla kotoisin suomalaisesta pikkukylästä, vaan hänen on oikeasti oltava jostain muualta.
Olen yrittänyt paikata haavoja, joita ajattelemattomien ihmisten lauseet näihin kahteen lapseen, mustaan ja valkoiseen, ovat viiltäneet.

Tänä vuonna olemme nauraneet enemmän kuin koskaan. Olemme nauraneet tanssiessamme ripaskaa keskellä päivää, hakatessamme rumpuja auringon noustessa, hyppiessämme yöpuvut päällä nurmikolla. Olemme nauraneet, kun kengät ovat taas lipsahtaneet vääriin jalkoihin ja takataskut ovat muuttaneet etutaskuiksi. Olemme katselleet Metsolan uusintoja ja ahmineet vaniljajäätelöä. Olemme hihkuneet onnesta, kun pottaan on tullut pissaa. Olemme kuplinneet riemusta, kun isi on pudonnut sängystä pienen tytön tönäisystä ja isoveli on tömähtänyt pulkallaan päin puuta vilkuttaessaan rakkaalle siskolleen.

Vuoden aikana olen oppinut, miten pienen tytön remakka nauru voi viedä jalat alta. Miten onni piilee pienissä paloissa.
Olen oppinut, että rikkinäisenä, vajavaisena, puuttuvien palojenkin keskeltä voi vielä aloittaa ehjän elämän.
Vuosi on lyhyt aika, mutta vuosi on pitkä matka.