Vain aika tekee meistä äitejä

Usein näen sinut, lapsensa synnyttämällä saaneen äidin, katsovan mietteliäänä omaa mustavalkoista lapsikaksikkoani. Melkein voin tuntea kysymykset, jotka jätät kysymättä, koska et uskalla. Ja minä jätän vastaamatta. Vaan enää en jätä.
Kyllä, he ovat molemmat omia lapsiani, ikiomia. Kyllä, he tuntuvat molemmat rakkailta, eri tavalla rakkailta, mutta aivan yhtä rakkailta. Toisen äidin synnyttämää lasta rakastaa niin, että kipeää tekee. Ajan myötä hän alkaa muistuttaa vanhempiaan yhä enemmän, ja kaiken minkä luulin olevan perimää, onkin opittua.
Kyllä, minä olen hänen oikea äitinsä ja hän on minun oikea tyttäreni. Hän kantaa minun perimääni. Ei geeniperimää, vaan kulttuuriperimää, ja se on jotain paljon arvokkaampaa.
Joskus näen sinut, maailmalta lapsensa saaneen äidin, katsovan mustavalkoista kaksikkoani mietteliäänä. Sinäkin jätät ehkä kysymättä, koska et osaa pukea kysymyksiäsi sanoiksi. Sinullekaan en halua jättää vastaamatta.
Ei, ei meillä synnyttäneillä naisilla ole mitään myyttistä, biologista tietoa äitiydestä. Olemme alussa yhtä eksyksissä kuin sinäkin, yhtä raakoina me hyppäämme äitiyden ensimetreille. Ei, en osannut tulkita poikani tarpeita hänen itkunsa perusteella enkä alussa edes erottanut häntä sairaalan vauvalan muovisänkyjen rivistä. Tarkistin aina päädyn pahvilapusta, etten nosta syliini väärää lasta.
Ei, me emme ajattele, että sinä olisit jotenkin vähemmän äiti lapsellesi vain siksi, että et ole häntä synnyttänyt.
Kun katsoin muutaman minuutin ikäistä poikaani, joka nosti päätään vatsallani ja tapitti minua syvänsinisillä silmillään, en minä häntä rakastanut. Hän otti minut äidiksi hetkeäkään empimättä, mutta minulle hänestä tuli rakas poikani vasta hitaasti.
Kun ensi kertaa kohtasin tyttäreni, anelin häneltä lupaa saada olla hänen äitinsä. Hyvin hitaasti hän antoi itsensä kasvaa tyttärekseni. Vaan äiti, poika ja tytär meistä lopulta tuli.
Kaikki lapset ovat alussa vieraita, tuntemattomia omille äideilleen. Vasta aika tekee meistä kaikista äitejä, ei synnyttäminen.