Oma elämä

Vasta eilen poikani oli pieni tuhiseva nyytti, jota kanniskelin ympäriinsä ja nuuhkin vauvan tuoksua. Tänä syksynä hän ilmoitti liittyneensä palokuntanuoriin. Ihmetyksekseni tajusin, että alaikäraja paikallisessa vpk:ssa on seitsemän vuotta, joten mitä sitä sitten kieltämään. Tänään hän pyysi minua ostamaan parin euron lahjan, koska aikoo huomenna mennä palokuntanuorten pikkujouluihin ihan toiseen kaupunkiin, bussikuljetuksella. Apua! Pikainen kyselykierros paljasti karun totuuden: seitsenvuotiaatkin otetaan mukaan.
Tiedän jo etukäteen, mitä tapahtuu, kun hän tulee pikkujouluista kotiin. Minä kyselen, millaista oli. Hän vastaa, että tosi kivaa. Minä kysyn, mitä siellä tehtiin. Hän vastaa, että kaikkea kivaa.
Mitään muuta en saa hänestä irti. Hänellä on oma elämä, josta äiti ei tiedä ihan kaikkea.
Nyt kolmevuotiaan kuopuksen kohdalla tiedän, että jokainen uusi päivä on askel poispäin äidistä. Seurakunnan kerhossa toiset mammat patistelevat pikkuisiaan leikkimään muiden kanssa, minä yritän pitää kuopustani sylissa ja kuiskin neidin korvaan salamyhkäisesti, että ei sun tartte olla reipas ja mennä muiden mukaan, ole vaan tässä äidin sylissä. Samalla tavalla toimin Isoveljen kanssa, pidin kiinni viimeiseen asti. Vaan pahus vie: ne nousevat sylistä ja vilkuttavat iloisesti. Heippa äiti, mä menen nyt!