Hänellä on mantelin muotoiset pienet kasvot ja sädehtivät tummat silmät. Hänen hymynsä on jotain, jonka vertaista ei olla nähty: todellinen prinsessan hymy, jonka suloisuuden kruuna viivasuora rivi täydellisiä helmenvalkoisia hampaita. Hän väläyttää tuon kadehdittavan hymynsä suosionosoitukseksi hänen kauneuttaan ihaileville. Kun hän nukkuu, hänen sulkeutuneet silmänsä ovat kuin silveltimellä vedetyt. Kulmakarvojen kaaret ovat täsmälliset ja otsa niiden yläpuolella kaartuu kauniin ylväänä.
Tällainen on tyttäreni.
Kerran kävellessäni Iso Roobertinkatua näin antiikkiliikkeen ikkunassa 20-luvulta peräisin olevan puoliveistoksen, joka esitti kaunista tummaihoista naista. Kuin täydellinen kopio tyttärestäni. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka kaunis hän on.
Äkkiä hoksasin, että yksikään tummaihoinen ihminen, jonka kanssa olen jutellut, ei ollut koskaan sanonut tytärtäni suloiseksi tai söpöksi, niin kuin pikkutyttöjä yleensä sanotaan. Häntä kuvailtiin aina sanalla kaunis.
Nyt olen jo tottunut siihen, että tummaihoiset pysäyttävät meidät ja kysyvät(joskus jopa hieman syyttäen), että tajuammeko me lainkaan, minkälainen kaunotar hän on; poikkeuksellinen, ihmeellinen, jumalainen. Yleensä nyökyttelen päätäni yksimielisyyden merkiksi, mutta se saa jutustelukumppanin usein lähes suivaantumaan. Siis etko sinä nainen tajua, millainen kaunotar hän on??
Ennen kuin olin edes tavannut tytärtäni, hänen hoitajansa lastenkodissa sanoi painokkaasti: hän on hyvin, hyvin kaunis. Silloin en osannut kiinnittää siihen huomiota.
Tiedän, että jokaisella ajalla ja kulttuurilla on omat kauneusihanteensa. Ehkä tyttäressäni jotain sellaista sulokkuutta, jota ei suomalaisin silmin näe. Joskus se surettaa minua. Onko hän omiensakin joukossa poikkeava? Eikö hän missään saa olla ihan vain tavallinen tyttö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti