Aina joskus tapaan ihmisen, joka ylpeilee sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kaunokirjallista teosta. Yleensä en vastaa mitään. Yritän olla ilmeilläni paljastamatta säälin tunteita: eihän tuo tiedä elämästä mitään!
Kun toistakymmentä vuotta sitten asetuimme Peukun kanssa asumaan saman katon alle, tuskin tunsimme toisemme. Hän olisi varmaan halunnut tutustua minuun, mutta minulla oli kirja kesken. En ollut lainkaan siinä vanhan kivitalon kaksiossa, olin Koskelan torpassa. Muista kävelleeni ympyrää nenä kiinni sivuissa, eläen mukana jokaisessa hetkessä suo, kuokka ja jussi -alusta alkaen. Ja kun Koskelan veljekset astuivat teloituskomppanian eteen, minä tyrskin räkäistä itkua kaksi päivää enkä meinannut tokeentua millään. Ihme ettei Peukku häipynyt.
Usein löydän kirjoja, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Jännittävintä on, että koskaan ei voi tietää, milloin niin käy. Kesälomalla sieppasin marketin alehyllystä pokkarin käteeni, ja hellepäivien viaton ajaviete vei minut Afganistanin loistavan auringon alle. Muut luulivat minun olevan riippukeinussa, mutta minä olin Miriamin kanssa; ensin siinä pienessä kolbassa, jossa hän varttui, sitten Kabulissa. Kun hänen surkea elämänsä päättyi ja käänsin viimeisen sivun, tiesin, etten koskaan unohda häntä.
Olen nähnyt Biafran sodan, elänyt tuhansia rakkaustarinoita, käynyt Naisten etsivätoimisto numero 1:ssä, seikkaillut keskiajan Viipurissa, nauranut ääneen ja itkenyt ääneen.
Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että tarinoiden hahmot ovat keksittyjä, mutta ei se onnistu. Minua harmittaa, etten voi tavata heitä.
Olen raivonnut kirjailijoille, koska he ovat kirjoittaneet niin onnettomia loppuja rakastamilleni ihmisille.
Ja kun joku joskus taas kehaisee, ettei ole koskaan lukenut yhtään romaania, yritän pitää suuni kiinni.
5 kommenttia:
Samaistun;) Nimim. nytkin 3 huonohkoa kirjaa kesken..se on kyllä vähän liikaa, menee sekasin mutku ei vaan voi hylätä yhtäkään lukematta!
Niinpä. :)
Nimim. Huomenna kirjastoon!
Ihanaa taas tehdä löytö, adoptioperheen elämää kuvaava blogi! :)
Minusta kaunokirjallisuutta lukemattomat ihmiset elävät tavallaan aika ahdasta elämää. Ei kukaan VOI oikeasti matkustaa kaikkiin mahdollisiin maihin ja ystävystyä jokaisen maailman ihmisen kanssa. Kaunokirjallisuus on ovi eri maihin ja kulttuureihin ja erilaisten ihmisten pään sisään. Ihmettelen, että joku voi sanoa ei tällaiselle mahdollisuudelle.
Täällä puhutaan taas asiaa:)
Työssäni yritän kannustaa nuoria tarinoiden ihmeelliseen maailmaan. Voisi helpottaa murrosiän ahdistusta kun lukisi nykypäivän loistavia nuortenkirjoja. En tiedä vain miten olen onnistunut siinä...ehkä en kovin hyvin koska lukeminen on niin kovin epämuodikasta nykyään. Mukavaa kuitenkin lukea, että on muitakin romaanimaailmaan uponneita. Koskelan veljesten kohtalo itkettää vieläkin...
Lähetä kommentti