Sain juuri äsken valmiiksi viimeisen raporttimme Etelä-Afrikkaan. Pikkuinen on ollut meillä jo kaksi kokonaista vuotta ja olemme ahkerasti lähetelleet hänen syntymämaahansa monisivuisia kuvallisia tarinoita elämästämme täällä. Yksi on mennyt lastenkotiin, toinen adoptiojärjestölle, kolmas hyllyyn odottamaan, jospa joku biologisesta suvusta haluaisi lukea jotain hänestä. Tietää, että hän on elossa ja häntä rakastetaan.
Olo on jotenkin turta: joku yhteys nyt katkeaa. Toisaalta olen helpottunut: välillä on vaikea vääntää tekstiä sivukaupalla. Mitä he haluavat kuulla? Mitä eivät?
Raporteista minuun katsoo suloinen tyttö, jonka silmissä on naurua ja iloa. Hän rakentaa palapeliä, halaa Isoveljeä, leikkii koiran kanssa.
Pian saamme tietää, onko hänen entisestä perheestään joku käynyt kyselemässä kirjeidemme perään. En oikeastaan haluaisi tietää vastausta. Haluan vaalia niitä tiedon murusia, jotka saimme syntymämaassa. Ne todistavat, että hänestä välitettiin ja häntä rakastettiin.
Entä jos kukaan ei olekaan käynyt lukemassa kirjeitämme? Mitä heille on saattunut?
Eivätkö he olekaan nähneet, miten kaunis pieni neiti hänestä on kasvanut?
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
tiistai 9. helmikuuta 2010
Ihanaa työpäivää!
Vaikka moni kuvio on elämässä hiukan sekaisin, alan vihdoin ja viimeinen saada työkuvioni kuntoon. Eläkeviroista (akateemisista sellaisista) olen pyristellyt hienosti eroon ja heittäytynyt maailman vietäväksi. Tästä uudesta hommastani, jonka vuodenvaihteessa aloitin, nautin aivan suunnattomasti. Ei voi olla nauttimatta, sillä kuunnelkaapas tätä:
Työpäiväni alkaa usein sillä, että kömmin ylös sängystä, kiehautan kahvit ja käväisen Facebookissa haistelemassa tunnelmia. Pikkuhiljaa lähetän Isoveljen kouluun ja laitan Pikkusiskolle leikin alkuun. Vaatteita en juuri viitsi pukea, sillä tähän hommaan kuuluu oleellisesti yöpaidassa ja aamutakissa keekoilu ainakin puoleenpäivään.
Vastailen sähköposteihin ja heitämme Pikkusiskon ja koiran kanssa vaikka metsälenkin. Sen jälkeen onkin hyvää aikaa rupatella puhelimessa, selvitellä pikkuharmeja ja joskus vähän isompiakin. Jos tosi iso harmi tulee eteen, keitän petollisen vahvan kahvin, laitan jalat pöydälle ja mietin hetken. Yleensä ongelma ei ollutkaan sitten ihan niin iso.
Työkavereideni kanssa pitää ehtiä vaihtaa kuulumisia. He ovat ihan ykkösiä ja meillä on sikahauskaa. Puhelimessa he tuntuvat tajuavan puolesta sanasta, missä mennään.
Ehtoopuolella ehtii ottaa vaikka pienet tirsat. Isoveli könyää koulusta kotiin ja patistelen sähköpostin takaa sitä tekemään läksyjä. Radio soi hiljalleen ja potut kiehuvat puuhellalla. Lapset tappelevat, mutta ei se haittaa, koska minulla on tietenkin joku mukava homma menossa. Lasken, ideoin, suunnittelen, tsemppaan. Ja nautin!!
Peukku tulee kotiin, istumme pöytään ja vaihdamme päivän kuulumiset. Minä hyppään autoon ja hurautan jonkun mukavan äidin luokse jutustelemaan muiden äiti-immeisten kanssa. Ja taas syön Tosca-kakkua, vaikka ei pitänyt.
Illalla kotona minua odottaa untaan tuhisevat lapset, siivottu keittiö, kuivumaan ripustetut pyykit. Ja Peukku, joka taas ensimmäisenä kysyy, miten meni.
Hyvin tietenkin, sillä tätä ihanampaa työtä ei olekaan!
Työpäiväni alkaa usein sillä, että kömmin ylös sängystä, kiehautan kahvit ja käväisen Facebookissa haistelemassa tunnelmia. Pikkuhiljaa lähetän Isoveljen kouluun ja laitan Pikkusiskolle leikin alkuun. Vaatteita en juuri viitsi pukea, sillä tähän hommaan kuuluu oleellisesti yöpaidassa ja aamutakissa keekoilu ainakin puoleenpäivään.
Vastailen sähköposteihin ja heitämme Pikkusiskon ja koiran kanssa vaikka metsälenkin. Sen jälkeen onkin hyvää aikaa rupatella puhelimessa, selvitellä pikkuharmeja ja joskus vähän isompiakin. Jos tosi iso harmi tulee eteen, keitän petollisen vahvan kahvin, laitan jalat pöydälle ja mietin hetken. Yleensä ongelma ei ollutkaan sitten ihan niin iso.
Työkavereideni kanssa pitää ehtiä vaihtaa kuulumisia. He ovat ihan ykkösiä ja meillä on sikahauskaa. Puhelimessa he tuntuvat tajuavan puolesta sanasta, missä mennään.
Ehtoopuolella ehtii ottaa vaikka pienet tirsat. Isoveli könyää koulusta kotiin ja patistelen sähköpostin takaa sitä tekemään läksyjä. Radio soi hiljalleen ja potut kiehuvat puuhellalla. Lapset tappelevat, mutta ei se haittaa, koska minulla on tietenkin joku mukava homma menossa. Lasken, ideoin, suunnittelen, tsemppaan. Ja nautin!!
Peukku tulee kotiin, istumme pöytään ja vaihdamme päivän kuulumiset. Minä hyppään autoon ja hurautan jonkun mukavan äidin luokse jutustelemaan muiden äiti-immeisten kanssa. Ja taas syön Tosca-kakkua, vaikka ei pitänyt.
Illalla kotona minua odottaa untaan tuhisevat lapset, siivottu keittiö, kuivumaan ripustetut pyykit. Ja Peukku, joka taas ensimmäisenä kysyy, miten meni.
Hyvin tietenkin, sillä tätä ihanampaa työtä ei olekaan!
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
Liian paljon
Täällä ollaan, elossa! Moni on jo ehtinyt huolestua, mihin katosin. Elämässä on vain tapahtunut niin paljon, ettei siihen väliin mahdu sanoja.
Joulun aikoihin istuin pihasaunan terassilla ja kuuntelin lumeen peittyneen maiseman pehmeää hiljaisuutta. Ajattelin, ettei elämä voisi olla tämän paremmin. Kaikki kohdallaan.
Tänään istuin samassa paikassa, lumen sylissä. Itkin. Ystäväni menetti miehensä, elämänkumppaninsa ja pienen lapsensa isän. Odottamatta, niinkuin elämä usein tekee. Tämä on jotain, josta en aio kirjoittaa. Sille ei ole sanoja, kaikki ovat liian kliseisiä, liian imeliä, liian turhia.
Matkustin toiselle puolelle maapalloa. Edes siellä en päässyt pakoon viiltävää tunnetta. Olisin halunnut olla silloinkin ystäväni luona, itkeä yhdessä hänen kanssaan. Mutta nyt olen tässä, sinun kanssasi, rakas ystävä.
Seuraavassa laulussa on sanottu kaikki se mitä haluan sinulle nyt sanoa:
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Joulun aikoihin istuin pihasaunan terassilla ja kuuntelin lumeen peittyneen maiseman pehmeää hiljaisuutta. Ajattelin, ettei elämä voisi olla tämän paremmin. Kaikki kohdallaan.
Tänään istuin samassa paikassa, lumen sylissä. Itkin. Ystäväni menetti miehensä, elämänkumppaninsa ja pienen lapsensa isän. Odottamatta, niinkuin elämä usein tekee. Tämä on jotain, josta en aio kirjoittaa. Sille ei ole sanoja, kaikki ovat liian kliseisiä, liian imeliä, liian turhia.
Matkustin toiselle puolelle maapalloa. Edes siellä en päässyt pakoon viiltävää tunnetta. Olisin halunnut olla silloinkin ystäväni luona, itkeä yhdessä hänen kanssaan. Mutta nyt olen tässä, sinun kanssasi, rakas ystävä.
Seuraavassa laulussa on sanottu kaikki se mitä haluan sinulle nyt sanoa:
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
torstai 17. joulukuuta 2009
Ainot ja Reinot
Jouluostoksilla käteeni tarttuivat pikkuiset Ainot ja Reinot, maailman hellyttävimmät kotikengät. Äkkiä muistin haaveeni vuosikymmenen takaa: kunpa voisin jonain päivänä pukea kahden pikkuihmisen jalkaan nuo ihanat ruutukuosiset tossukat ja ne jalassa lapsukaiseni vipeltäisivät pitkin permantoa.
Muistan muutkin haaveeni. Tasan kymmenen vuotta sitten seisoin alttarilla Peukun vieressä, lumenvalkoinen huntu ulottui maahan saakka. Juuri niinkuin olin halunnut. Halusin kodin, punaisen tuvan ja valkoiset ikkunanpielet, kuusi ikkunaa katsoisi hiekkatielle. Pihalla kasvaisi särkynyt sydän ja palava rakkaus.
Talvella näkisin tähtitaivaan, en kaupungin valoja. Polttaisin tulta leivinuunissa ja tassuttelisin lankkulattialla. Katselisin sinistä hämärää ja käpertyisin sisälle lukemaan Mauri Kunnasta. Lapseni kanssa.
Juuri niin se on mennytkin. Ihan tarkalleen. Nyt kun on vielä ne Reinot ja Ainotkin. Kunpa joku olisi silloin kertonut minulle, näyttänyt tämän aamun.
Muistan muutkin haaveeni. Tasan kymmenen vuotta sitten seisoin alttarilla Peukun vieressä, lumenvalkoinen huntu ulottui maahan saakka. Juuri niinkuin olin halunnut. Halusin kodin, punaisen tuvan ja valkoiset ikkunanpielet, kuusi ikkunaa katsoisi hiekkatielle. Pihalla kasvaisi särkynyt sydän ja palava rakkaus.
Talvella näkisin tähtitaivaan, en kaupungin valoja. Polttaisin tulta leivinuunissa ja tassuttelisin lankkulattialla. Katselisin sinistä hämärää ja käpertyisin sisälle lukemaan Mauri Kunnasta. Lapseni kanssa.
Juuri niin se on mennytkin. Ihan tarkalleen. Nyt kun on vielä ne Reinot ja Ainotkin. Kunpa joku olisi silloin kertonut minulle, näyttänyt tämän aamun.
lauantai 12. joulukuuta 2009
Juopunut pingviini "ruattinlaivalla" ja muita mauttomuuksia
Kun kymmenkunta varhaiskeski-ikäistä naista lähtee vuorokaudeksi Itämeren aalloille, Kumman kaa -sarjan naiset kalpenevat. Tässä teille vähemmän intellektuelli ja hulvattoman ala-arvoinen, mutta ehdottoman siveellinen risteilyraportti.
Ilta alkaa, kun vellomme ihmismassan mukana laivaan ja löydämme (lievän) harhailun jälkeen hytteihimme. Minä ryhdyn vaihtamaan vaatteitani ja armaat isosiskoni Tena-suojiaan. Mauttomat timanttikoristeiset tekoripset kirveltävät silmiä. Hihittelemme hytissä Peukun lähtökommenteille, joiden mukaan olen kauneimmillani jos onnistun sammumaan pöytään ja timantit kiiltelevät. Yritämme kihartaa Hoon blondattua tukkaa, mutta siitä nousee karmea käry, joten lopetamme ennenkuin sprinklerit pamahtavat päälle. Ilta on alkanut, laiva irronnut satamasta.
Baarissa väki laulaa kuluneita Karaoke-biisejä ja me hoilotamme mukana: Kun katsoo maailmaa, enkelin silmin. Kädet toistemme kaulalla. Hirveää, mutta meitä ei haittaa tippaakaan. Meillä on hitsin hauskaa!
Vodkakarpalot läikkyen hiihdämme baarista tanssilattialle ja edelleen diskoon, jossa nuori mies katsoo asiakseen paljastaa täyttäneensä juuri 28 vee. Hänen lippalakissaan on valtava neliön mallinen lippa ja ylähuulessa kasvaa haivenia. Vessassa huomaamme Hoon hameen revenneen, mutta hällä väliä. Nyt se sopii paremmin kärventyneeseen hiuskuontaloon.
Suunnistamme baariin. Än ja Jii hoipertelevat korkkareillaan kuin ankat ja kehuvat jalkineidensa mukavuuden olevan Ecco-luokkaa. Yritän pidätellä naurua, sillä en pysty kävelemään jalat ristissä.
Äkkiä olemme taas tanssilattialla. Hoo ja Än ovat löytäneet jostain umpijuovuksissa olevan pingviinin ja minun sukulaispoikani. Jatkamme juhlimista heidän kanssaan ja huvitan pingviinia ja hänen kavereitaan kertomalla juttuja sukulaispoikani lapsuudesta. Tai oikestaan pingviini on jo sammunut, kun pääsen siihen tarinaan, jossa sukulaispoika nukahtaa potalle...
Aamulla kaadumme sänkyyn ja heräämme vasta seisovan pöydän lounaalle. Homejuusto ja kriikunahillo maistuvat taivaalliselta, Hoo ja Än tunkevat lasten pöytään rohmuamaan ranskiksia. Äm maistaa palan lohta ja ryntää oksentamaan.
Tällaista tämä siis on: epäintellektuellia, ei lainkaan sofistikoitunutta, hulvattoman hauskaa ja ihan hullua. Mutta moraalisesti korkealaatuista, vai mitä rakkaat ystäväni? Ja mikä parasta, taas kerran jaksoimme aamuun asti! Mannerheimiä lainatakseni: Olen taistellut monilla sotatantereilla, mutta en ole vielä koskaan tavannut vertaisianne sotureita!
Mauton lainaus, todella mauton, mutta pidetään sama linja loppuun asti. Ja ensi vuonna uudelleen!
Ilta alkaa, kun vellomme ihmismassan mukana laivaan ja löydämme (lievän) harhailun jälkeen hytteihimme. Minä ryhdyn vaihtamaan vaatteitani ja armaat isosiskoni Tena-suojiaan. Mauttomat timanttikoristeiset tekoripset kirveltävät silmiä. Hihittelemme hytissä Peukun lähtökommenteille, joiden mukaan olen kauneimmillani jos onnistun sammumaan pöytään ja timantit kiiltelevät. Yritämme kihartaa Hoon blondattua tukkaa, mutta siitä nousee karmea käry, joten lopetamme ennenkuin sprinklerit pamahtavat päälle. Ilta on alkanut, laiva irronnut satamasta.
Baarissa väki laulaa kuluneita Karaoke-biisejä ja me hoilotamme mukana: Kun katsoo maailmaa, enkelin silmin. Kädet toistemme kaulalla. Hirveää, mutta meitä ei haittaa tippaakaan. Meillä on hitsin hauskaa!
Vodkakarpalot läikkyen hiihdämme baarista tanssilattialle ja edelleen diskoon, jossa nuori mies katsoo asiakseen paljastaa täyttäneensä juuri 28 vee. Hänen lippalakissaan on valtava neliön mallinen lippa ja ylähuulessa kasvaa haivenia. Vessassa huomaamme Hoon hameen revenneen, mutta hällä väliä. Nyt se sopii paremmin kärventyneeseen hiuskuontaloon.
Suunnistamme baariin. Än ja Jii hoipertelevat korkkareillaan kuin ankat ja kehuvat jalkineidensa mukavuuden olevan Ecco-luokkaa. Yritän pidätellä naurua, sillä en pysty kävelemään jalat ristissä.
Äkkiä olemme taas tanssilattialla. Hoo ja Än ovat löytäneet jostain umpijuovuksissa olevan pingviinin ja minun sukulaispoikani. Jatkamme juhlimista heidän kanssaan ja huvitan pingviinia ja hänen kavereitaan kertomalla juttuja sukulaispoikani lapsuudesta. Tai oikestaan pingviini on jo sammunut, kun pääsen siihen tarinaan, jossa sukulaispoika nukahtaa potalle...
Aamulla kaadumme sänkyyn ja heräämme vasta seisovan pöydän lounaalle. Homejuusto ja kriikunahillo maistuvat taivaalliselta, Hoo ja Än tunkevat lasten pöytään rohmuamaan ranskiksia. Äm maistaa palan lohta ja ryntää oksentamaan.
Tällaista tämä siis on: epäintellektuellia, ei lainkaan sofistikoitunutta, hulvattoman hauskaa ja ihan hullua. Mutta moraalisesti korkealaatuista, vai mitä rakkaat ystäväni? Ja mikä parasta, taas kerran jaksoimme aamuun asti! Mannerheimiä lainatakseni: Olen taistellut monilla sotatantereilla, mutta en ole vielä koskaan tavannut vertaisianne sotureita!
Mauton lainaus, todella mauton, mutta pidetään sama linja loppuun asti. Ja ensi vuonna uudelleen!
maanantai 30. marraskuuta 2009
Asiat tärkeysjärjestykseen
Postissa tipahti tänään tuikitärkeä kirje. Siinä pyydettiin meitä täyttämään lomake, jonka otsikkona komeilee "Hakemus luvan saamiseksi ulkomailla olevan alle 18-vuotiaan lapsen lapseksiottamiseen". Jo on lomaketta nimellä paiskattu, huh!
Lomake pitää palauttaa, ja kun se on palautettu, se pääsee paistattelemaan seuraavaan jonoon.
Kun näin palvelunantajan logolla varustetun kirjeen postilaatikossa, alkoi tapahtua. Tasan 2,8 sekuntia kirjeen saapumisen jälkeen se oli avattu. 30 sekuntia ja kaikki kirjeen tiedot oli luettu lävitse.
Siihen jäivät tiskit, pyykit, koiran ulkoilutus. Sitä paitsi satoi, joten koira saikin jäädä sohvan alle murjottamaan. Hyvä, ettei jäänyt Pikkusiskokin seurakunnan päiväkerhoon. Hänet maltoin sentään suhata hakemaan.
10 minuuttia, ja ulkovaattet oli kuorittu koko porukalta. Siihen 12,8 sekuntia päälle ja olin jo maksanut adoptiopalvelumaksu ykkösen, tulostanut kuitin ja kätkenyt kirjekuoreen. Vielä minuutti päälle ja olin tilannut maistraatista virkatodistukset. Pyysin, ei vaan käskin, lähettämään ne heti.
Tässä vuosien prosessissa on aivan sama, täytänkö lomakkeen tänään vai huomenna, tilaanko todistukset tällä vai ensi viikolla. Vaan kun kysymys on omasta lapsesta ja hänen kotiin saamisesta, yhtään sekuntia ei viitsi tuhlata.
Hölmöä, tiedän. Mutta inhimillistä.
Lomake pitää palauttaa, ja kun se on palautettu, se pääsee paistattelemaan seuraavaan jonoon.
Kun näin palvelunantajan logolla varustetun kirjeen postilaatikossa, alkoi tapahtua. Tasan 2,8 sekuntia kirjeen saapumisen jälkeen se oli avattu. 30 sekuntia ja kaikki kirjeen tiedot oli luettu lävitse.
Siihen jäivät tiskit, pyykit, koiran ulkoilutus. Sitä paitsi satoi, joten koira saikin jäädä sohvan alle murjottamaan. Hyvä, ettei jäänyt Pikkusiskokin seurakunnan päiväkerhoon. Hänet maltoin sentään suhata hakemaan.
10 minuuttia, ja ulkovaattet oli kuorittu koko porukalta. Siihen 12,8 sekuntia päälle ja olin jo maksanut adoptiopalvelumaksu ykkösen, tulostanut kuitin ja kätkenyt kirjekuoreen. Vielä minuutti päälle ja olin tilannut maistraatista virkatodistukset. Pyysin, ei vaan käskin, lähettämään ne heti.
Tässä vuosien prosessissa on aivan sama, täytänkö lomakkeen tänään vai huomenna, tilaanko todistukset tällä vai ensi viikolla. Vaan kun kysymys on omasta lapsesta ja hänen kotiin saamisesta, yhtään sekuntia ei viitsi tuhlata.
Hölmöä, tiedän. Mutta inhimillistä.
perjantai 27. marraskuuta 2009
Rakas sisko, rakas veli
Tapasin taannoin nuoren komean miehen. Hänellä oli monta siskoa, ja yritin udella häneltä, millaista elämä siskojen keskellä on ollut. Lopulta uskaltauduin kysymään, mikä merkitys on ollut sillä, että osa siskoista on perheen biologisia lapsia, osa adoptoituja ihan kuten nuori mies itsekin. Hän hölmistyi kysymystäni. Juuri niin olin toivonutkin.
"Ööö, ei kai sillä nyt mitään merkitystä. Sisko kuin sisko."
Itse ajattelen, että adoptiosisaruudessa on eräs pieni, kaunis ero verrattuna biologiseen sisaruuteen. Kun kaksi ihmistä päättää hankkia lapsia, juuri kukaan ei kysy isommilta sisaruksilta, haluavatko he pikkusiskon tai -veljen. Eräänä kauniina päivä heille vain kerrotaan elämää järisyttävä uutinen.
Me kysyimme Isoveljeltä, haluaako hän isoveljeksi. Hän halusi. Hän halusi ja osasi, lupasi rakastaa. Hän kohtasi Pikkusiskon meistä ensimmäisenä ja teki kaikkensa, jotta saisi olla hänen veljensä.
"Ööö, ei kai sillä nyt mitään merkitystä. Sisko kuin sisko."
Itse ajattelen, että adoptiosisaruudessa on eräs pieni, kaunis ero verrattuna biologiseen sisaruuteen. Kun kaksi ihmistä päättää hankkia lapsia, juuri kukaan ei kysy isommilta sisaruksilta, haluavatko he pikkusiskon tai -veljen. Eräänä kauniina päivä heille vain kerrotaan elämää järisyttävä uutinen.
Me kysyimme Isoveljeltä, haluaako hän isoveljeksi. Hän halusi. Hän halusi ja osasi, lupasi rakastaa. Hän kohtasi Pikkusiskon meistä ensimmäisenä ja teki kaikkensa, jotta saisi olla hänen veljensä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)