perjantai 30. lokakuuta 2009

Taistelua aamusta aamuun

Sopuisan, helpon ja aina niin sävyisän poikalapsen äitinä en oikein osannut aavistaa, mitä on tulla äidiksi valmiille, voimakastahtoiselle pikkunaiselle. Ja mitä tarkoittaa, että lapsia on kaksi. Tässä muutama ote tältä päivältä:
Aamulla isompi on kömpinyt sängystään television maagisen vaikutuspiirin ääreen. Kun pikkuinen herää ja huomaa tämän, hän suuttuu silmittömästi: Isoveli on saanut katsoa lastenohjelmia kauemmin kuin hän, mikä on maailman "episintä". Tragediasta toinnuttuaan hän asettautuu töllöttimen eteen ja he katsovat sävyisästi lastenohjelmia. Tasan 37 sekuntia. Sitten alkaa taistelu peitosta, sohvapaikasta, kaukosäätimestä ja postin tuomista lelukirjoista. Isoveli piirtää heidän välilleen kuvitteellisen viivan, jolla ilma jaetaan molempien ilmatiloiksi. Toisen ilmaan ei saa koskea. Ilmatilaloukkaukset aiheuttavat selkkauksia, joiden rinnalla kylmä sota haalenee.
Iltapäivä menee mukavasti, kunnes on aika syödä suklaakakun tähteet. Pikkusisko on saanut melkoisen palan jo päivällä, joten jaan lopun palan kahtia siten, että Isoveli saa isomman palan. Isken hänelle silmää ja pyydän häntä hipsimään saliin kakkunsa kanssa, jotta Pikkusisko ei huomaa kauheaa vääryyttä. Tietenkin hän huomaa ja litistää kostoksi Isoveljen kakunpalan surkean littanaksi.
Jotenkin ihme tapahtuu ja tilanne rauhoittuu yllättävän äkkiä. Kunnes Isoveli tulee kertomaan, ettei enää jaksa taistella: Pikkusisko on toistuvasti työntänyt hänet alas tuolilta, jonka hän valitsi ekana. Menen selvittämään tilannetta, minkä seurauksena Pikkusisko ryhtyy esittelemään kitarisojaan hirveän metelin saattelemana. Isoveli kieltää häntä parkumasta, koska ei kuule Nalle Puh -videoita. Pikkusisko parkuu vielä kovempaa. Kannan hänet toiseen päähän taloa ja yritän pitää sylissä. Hän suuttuu siitä ja parkuu entistä kovemmin. Puhelin soi ja Isoveli vastaa. Pikkusisko saa hepulin: hän ei ehtinyt vastaamaan, koska ei kiukultaan kuullut puhelimen soivan.
En jaksa enää kiukuttelua ja yritän saada kolmivuotiaamme huomion muualle. Päätän lukea hänelle kirjaa. Hän keskittyy hetken, nousee sitten sylistäni ja marssii Isoveljen luokse: "Hähää, äitipä lukee mulle kirjaa eikä sulle, lällällää." Isoveli kuittaa lällättelyn sanomalla, että osaa itsekin lukea. Pikkusisko tulee luokseni parkuen pää takakenossa, suu ammollaan: "Mää en oo ikinä osannu lukea!!! Pyäääh!"

Kuvat kertovat

Sain tänään meidän lasten kerho- ja koulukuvauksen otokset ja en voinut olla hymyilemättä. Molemmat näyttävät niin itseltään!

Pikkusisko seisoo ylväänä. Pää pystyssä, selkä suorana. Toinen käsi reteästi farkkujen taskussa. Silmissä ylpeyttä ja itsetietoisuutta. "Tässä minä olen, katsopas vaan, oletko ennen nähnyt näin komiata likkaa!? Ai et ole, no en minä niin kuvitellutkaan!"

Isoveli istuu luokkakuvassa rennosti jalat ristissä kaikkien muiden edessä. Hän on aamulla unohtanut kuvauksen (ja todennäköisesti ihan kaiken muunkin vähemmän tärkeän), koska universaalit eksistentialismin kysymykset ovat tärkeämpiä kuin joku luokkakuva.
Päällensä poika on pukenut ihan mitä on sattunut kaapista löytymään, mutta sävyt sointuvat silti tarkasti yhteen. Tukka on tyynyn jäljiltä pystyssä, verkkatakki huolettomasti auki. "No kyllä mä voin mennä tohon eteen, jos kukaan muu ei suostu. Tässä mä nyt istun ja kerronpa muille vaikka jonkun vitsin. Hei oottekste kuulleet sitä kun Pikku-Kalle..."

On heissä jotain yhteistäkin. Molempien kuvien alle voisi laittaa kuvatekstiksi: "Täältä tullaan elämä!"

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Käsittämätöntä

Istun yksin ja luen viisitoistasivuista raporttia lapseni menneisyydestä. Viisitoista sivua täynnä oman alansa huippulääkäreiden lausuntoja. Laboratoriotestejä, kokeita, mittauksia, lääkärilatinaa. National Health Laboratory Service Johannesburg on lyönyt kymmeniä leimoja kymmeniin papereihin tyttäreni vuoksi.
Itkua, pelkoa, epätoivoa. Mutta kuitenkin joku, joka piti kädestä kiinni.
Yritän kuvitella sitä tuskaa, jota hänen biologinen äitinsä tunsi. Se onkin ainoa osa tässä tarinassa, jonka pystyn käsittämään.
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Ei tuo pieni kipeä rääpäle näissä papereissa voi olla tuo sama tyllerö, joka nyt tuhisee tuolla sängyssään. Tuo, joka hyppii, nauraa ja tanssii kaiket päivät. Tuo, joka on viimeisen vuoden aikana kasvanut kymmenen kokonaista senttiä. Tuo, joka on lahjakkaampi kuin yksikään tuntemani kolmevuotias. Hänkö on tämä vauva, joka taisteli kerran hengestään?
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Jos tämä on totta, hän on Ihme.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Pikkusisko sai diagnoosin. Ennuste: parantumaton.

Pikkusisko leikkii muoviponeillaan. Käynnistän imurin ja hän menee pois tolaltaan. Hän huutaa kovemmin kuin Miele ja sanoo loukanneensa polvensa. Sammutan imurin ja polvi onkin äkkiä terve.
Hän rääkkää Isoveljeä ja suutun hänelle. Hän ei kestä suuttumista vaan vaipuu ensin psykoosin kaltaiseen tilaan ja ryhtyy sen jälkeen parkumaan lohduttomasti. Otan hänet syliin ja lohdutan. Itku loppuu kuin veitsellä leikaten.
Hän kiusaa koiraa ja näyttää maailman söpöimmältä, kun tulen tiukkaamaan, kuka on liimannut piskin täyteen Hello Kitty -tarroja.
Hän varastaa Isoveljen Lego-palikat ja sanoo niiden olleen hänen leikissään. Isoveli hermostuu ja repii palikat hänen käsistään. Sitten hän raahustaa luokseni ja sanoo sydäntäsärkevällä äänellä, ettei ole koskaan ikinä koskaan ikinä saanut leikkiä Legoilla.
Hän on hurmaava ja suloinen leikatessaan pieneksi silpuksi Isoveljen piirustukset.
Hän venyttää silmänsä teelautasen kokoisiksi ja katsoo minua vienosti yläviistoon, kun tule utelemaan, kuka on liimannut purukumin tietokoneeni näppäimistöön. "Toi liimasi, mää näin", hän sanoo sievällä äänellä ja osoittaa veljeään, joka on viimeisen tunnin lojunut sängyllään lukemassa Aku Ankkaa.

Neuvolan 3-vuotisvisiitillä vuodatan tämän kaiken neuvolan tädin niskaan. Hän kuuntelee hiljaa nyökytellen ja antaa murskaavan vastauksen:
"Diagnoosi: tyttö. Ennuste: parantumaton."

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Pikkusiskon logiikkaa

"Äiti, nyt kyllä pelataan sitä uutta Maatilakierros -peliä. Mää jaan nämä pelinappulat, kuuletko sää? Sää olet possun värinen, joten saat ottaa nappulaksi tämän sian. Liikutat siis sikaa ja heität noppaa, ymmärrätkö? Mää olen suklaan värinen, joten mää otan tämän söpön pikkukoiran...
Mitä hittoa? Mun kädessä on possun väristä sormen päissä, kato äiti! Ja tämä toinen puoli, tämähän on kokonaan possun värinen, ei oo tosikaan! Äitiiii, miten tän possun värisen saa pois, nyt kun meillä ei oo yhtään rahaakaan???"

torstai 8. lokakuuta 2009

Elän vieläkin

Elän vieläkin. Toisin sanoen olen hengissä.
Tänään on kuuden viikon hullun työputken viimeinen päivä. Enää en revi lämpimiä lapsia aamuisin sängystä enkä skrapaa auton ikkunoita kiireessä uusimman CD-kotelon kannella.
Heräämme venytellen kuin kissat, laitamme villasukat jalkaan ja juomme kaakaota. Kömmimme viemään Isoveljen kouluun yhdeksäksi, ja se tuntuu meistä kamalan aikaiselta. Sitten kävelemme kirpakassa syysmetsässä ja annamme koiran jahdata lintuja.

Enkä vain elä, vaan myös olen.
Olen onnistunut sujahtamaan taas johonkin määritelmään. Aikaisemmin tuskailin, ettei mikään titteli enää sovi minulle ja leijailen jossain olemisen avaruudessa, mikä ärsyttää kanssasisariani. Nyt minulla on titteli, olen uuden ajan kotiäiti.
Kaiken kiireen keskellä ehdin vilkuilla sivuilleni ja huomasin, että meitä uuden ajan kotiäitejä on enemmänkin.
Tässä tulee sanakirjamääritelmä meistä, uuden uljaan ajan kotiäideistä.
"Uuden ajan kotiäiti on useimmiten akateemisesti koulutettu kolmekymppinen nainen, joka ei ole vakituisessa työsuhteessa. Usein hän on saanut humanistisen koulutuksen. Nainen hoitaa lapsensa pääsääntöisesti kotona. Samalla hän kuitenkin pyörittää omaa yritystä, useimmiten esimerkiksi sisustusalan verkkokauppaa. Hän ylläpitää yhtä tai kahta alaan liittyvää blogia, joiden mainokset tuovat osan leivästä. Uuden ajan kotiäiti tekee myös silloin tällöin oman alansa pätkätöitä tai on osa-aikaisessa työsuhteessa. Hän kuitenkin kammoaa eläkevirkoja ja kokopäivätyötä. Uuden ajan kotiäiti etsii väsymättä suuntaa elämälleen."
Tunnistitko itsesi?

maanantai 5. lokakuuta 2009

Lyhyt matka kauhusta rakkauteen

Maaliskuussa 2008 eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini nostettiin hikinen, lohduttomasti itkevä lapsi. Peloissaan hän tarrasi minuun kuin hukkuva. Hän kietoi kätensä kaulaani ja jalkansa vyötärölleni ja piti kiinni voimilla, jollaisia en uskonut puolitoistavuotiaalta löytyvän.
Jos tuore isä yritti lähestyä, pieniin nappisilmiin syttyi kauhu, joka oli saada minut suunniltaan. Halusin suojella lastani kaikelta, mitä hän osasikaan pelätä. Jopa hänen omalta isältään.
Lokakuussa 2009 isä on ensimmäisen kerran viisi päivää erossa tyttärestään. Urheana pieni nainen vilkuttaa. Hän jaksaa tasan kahdeksan tuntia, sitten kaipaus hiipii jostain mielen sopukoista. Joka kerran kun ulkona rapsahtaa, pikkuinen tyttömme riemastuu: "Isiii! Isi tuli kotiin!!"
Hän juoksee eteiseen, mutta isiä ei näy.
Yöllä hän herättää minut kahdesti ja kysyy, nukkuuko isi vieressäni. Ei nuku, isä tulee viiden päivän päästä, kuiskaan hänelle hämärässä.
"Mitä isi tekee juuri nyt? Mitä isi syö? Koska hän oikein tulee?"
Urheana hän odottaa. Enää neljä päivää.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Pikkuneiti 3 vuotta

Tyttäreni täytti eilen kolme vuotta. Päivä päivältä hän on enemmän hän, vahva ja valloittava persoona. Hän on todellinen eteläafrikkalainen nainen: ylpeä, tinkimätön, juureva ja aina valmis taistelemaan oikeuksistaan.
Hän on kova jätkä, pukeutuu kaivuripaitaan ja pillifarkkuihin. Hän on prinsessa, koko maailma on hänen valtakuntaansa.
Ja hän puhuu, taukoamatta. Hän kommentoi kaikkea ja kuulee kaiken. Tässä tuoreita katkelmia tältä aamulta.

Pikkusisko leikkaa saksilla Hello Kitty -värityskuvaa ja kannustaa itseään: Hyvä, hyvä, hyvin menee! Siitä vaan leikkaat viivaa pitkin, noin. Hienosti sujuu, hyvä!

Minä: Onko tämä pariton sukka sun vai mun?
Peukku: En mä vaan tiedä.
Pikkusisko: No kattokaa netistä, kumman se on!

Peukku lähtee viikon työmatkalle Saksaan:
Minä: Aja varovasti ja lennä varovasti. Hyvää matkaa!
Pikkusisko: Tuo tuliaisia! Ja varo maantiekarhuja!

torstai 1. lokakuuta 2009

Uraäidin tunnustuksia, osa I

Kuten uskolliset lukijani tietävät, raivasin taannoin elämäni uuteen uskoon. Jätin vanhan rakkaan leipätyöni ja päätin elättää itseni yrittämisellä, joka ei tunnut työltä vaan silkalta huvilta. Ja siinä samalla hoidan lapset kotona, makailen syksyn lehtikasoissa (jotka joku muu on haravoinut) ja tuijottelen taivaalle. Ja teen ihan vaan pikkuisen palkkatyötäkin, harrastuksen vuoksi. Kyllä se onnistuu, armaat siskot, uskokaa pois. Vaan ihan vielä ei ole sen aika.
Ensin päätin tehdä oikein kunnon pyrähdyksen uraäidin elämään. Viimeiset kuusi viikkoa olen painanut töitä tukka tötteröllä, hiki päästä puskien. Sama kaava toistuu päivä toisensa jälkeen: aamulla kiskotaan kakarat ylös lämpimistä sängyistä, kuskataan Isoveli aamuhoidon kautta kouluun ja Pikkusisko päiväkotiin. Sitten vuorossa kiroilua aamuruuhkassa ja päälle räväkkä työpäivä teinejä kaitsien. Välissä lounas ja pikapalaveri, hiukan kirjallisia töitä ja illalla vetäistään toinen työpäivä oman yrityksen leivissä. Kun ehdin kotiin, lapset ovat jo nukkumassa ja minä hoipun jossai tajunnan rajamailla. Sen jälkeen - vielä vähän töitä - ja kaadun sänkyyn. Jos saan unta, herään viiden minuutin välein miettimään, mitä olen unohtanut.
Tämä on ollut huisia, mahtavaa, kutkuttavaa, ihanaa. Sata lasissa ja elämä tässä. Kaasu pohjaan ja kytkin ylös!
Entisenä työnarkomaanina, nykyisenä kotiäitinä ja yrittäjänä, olen suonut tämän kuuden viikon jakson itselleni. Ensi viikon jälkeen tämä loppuu. Siis ainakin melkein. Sitten makaan taas lehtikasoissa ja tuijottelen taivaalle. Yhdessä lasteni kanssa. Teen töitä vähemmän ja olen äiti enemmän.
Vaan vielä mennään. Aamuisin kun raahaan lapsia autoon ja kiire takoo takaraivossa, tunnen olevani olemassa. Jostain tajunnan taustalta hiipii ajatus: Miksi tunnen itseni tärkeäksi ja hyödylliseksi vain tällaisena, pakertaessani pitkät päivät? Eikö kaikkein tuottavinta ja kiitollisinta työtä ole hoitaa omia lapsiaan, olla heidän kanssaan?