Kotiselvitys on valmis!

Minulla on kädessäni yhdeksänsivuinen selvitys siitä, minkälaisia ihmisiä ja vanhempia me olemme, mitä me omistamme ja minkälaisia sukulaisia meille on siunaantunut; missä me asumme, mitä me puuhailemme ja kenen kanssa. Ja lopussa sosiaalityöntekijän arvio siitä, olemmeko me kelvollisia saamaan vielä yhden lapsen tähän perheeseen.
Pian tuo yhdeksänsivuinen asiakirja, jota myös kotiselvitykseksi kutsutaan, matkaa adoptiolautakuntaan. He saavat osaltaan päättää, onko meillä lupa adoptoida. Jos on, jäämme odottamaan ja kuulostelemaan, koska he haluavat ottaa paperimme vastaan.
Kun he haluavat (toivottavasti seuraavan vuoden sisällä), koko nippu papereita ja vielä toinen mokoma matkaa Afrikan auringon alle.
Siellä ne sitten lukevat, minkälaisia me olemme. Ja sen mukaan antavat meille lapsen. Jos antavat.
On hassua lukea jonkun ulkopuolisen näkemystä siitä, minkälainen perhe me olemme. Me olemme näköjään hauska, äänekäs, vähän boheemi perhe, jossa osataan rakastaa.
Me asumme maalla, omistamme ikivanhan mutta ihanan hirsitalon, kolme autoa ja traktorin. Olisin halunnut jättää traktorin pois, mutta Peukku halusi sen ehdottomasti mukaan. On kuulemma kunnon peli. Mahtavat ne Afrikassa ihmetellä, että tuossapa perhe, joka ajelee vanhalla Massikalla.
Selvitys kertoo, että lapsi tulee saamaan isovanhemmat ja seitsemän tätiä, jotka tuskin osaavat pitää näppejään erossa lapsesta. Ei siis yhtään setää, pelkkiä hiukan hassahtaneita tätejä. Ja liudan hiukan huonosti kasvatettuja serkkuja. Kaikista meistä lähtee kova ääni ja vielä kovempi nauru. Ja me kaikki asumme ihan lähellä toisiamme ja sotkeudumme toistemme elämään koko ajan.
Kaikki tämä siellä lukee.
Hiukan rosoinenkin selvitys on. Se paljastaa, että kaikki ei aina ole ollut niin pumpulia, on tässä suvussa osattu riidelläkin. Ja että en minä ole täydellinen äiti, olen huomannut tekeväni myös virheitä. siellä sanotaan, että toivomme lasta, joka olisi ihan vaan lapsi. Muita toiveita ei ole. Paitsi että saa sekin olla vähän rosoinen, ei tarvitse olla ihan kokonaan terve.
Lopussa vielä sosiaalityöntekijän arvio. Hän sanoo muun muassa näin: "Mielestäni puolisoilla on erittäin paljon valmiuksia vastaanottaa vielä yksi adoptiolapsi perheeseensä. Suosittelen heitä erittäin lampimästi vanhemmiksi."
Ei sitten muuta kuin eteenpäin vaan, seuraava etappi odottaa!

Taistelua aamusta aamuun

Sopuisan, helpon ja aina niin sävyisän poikalapsen äitinä en oikein osannut aavistaa, mitä on tulla äidiksi valmiille, voimakastahtoiselle pikkunaiselle. Ja mitä tarkoittaa, että lapsia on kaksi. Tässä muutama ote tältä päivältä:
Aamulla isompi on kömpinyt sängystään television maagisen vaikutuspiirin ääreen. Kun pikkuinen herää ja huomaa tämän, hän suuttuu silmittömästi: Isoveli on saanut katsoa lastenohjelmia kauemmin kuin hän, mikä on maailman "episintä". Tragediasta toinnuttuaan hän asettautuu töllöttimen eteen ja he katsovat sävyisästi lastenohjelmia. Tasan 37 sekuntia. Sitten alkaa taistelu peitosta, sohvapaikasta, kaukosäätimestä ja postin tuomista lelukirjoista. Isoveli piirtää heidän välilleen kuvitteellisen viivan, jolla ilma jaetaan molempien ilmatiloiksi. Toisen ilmaan ei saa koskea. Ilmatilaloukkaukset aiheuttavat selkkauksia, joiden rinnalla kylmä sota haalenee.
Iltapäivä menee mukavasti, kunnes on aika syödä suklaakakun tähteet. Pikkusisko on saanut melkoisen palan jo päivällä, joten jaan lopun palan kahtia siten, että Isoveli saa isomman palan. Isken hänelle silmää ja pyydän häntä hipsimään saliin kakkunsa kanssa, jotta Pikkusisko ei huomaa kauheaa vääryyttä. Tietenkin hän huomaa ja litistää kostoksi Isoveljen kakunpalan surkean littanaksi.
Jotenkin ihme tapahtuu ja tilanne rauhoittuu yllättävän äkkiä. Kunnes Isoveli tulee kertomaan, ettei enää jaksa taistella: Pikkusisko on toistuvasti työntänyt hänet alas tuolilta, jonka hän valitsi ekana. Menen selvittämään tilannetta, minkä seurauksena Pikkusisko ryhtyy esittelemään kitarisojaan hirveän metelin saattelemana. Isoveli kieltää häntä parkumasta, koska ei kuule Nalle Puh -videoita. Pikkusisko parkuu vielä kovempaa. Kannan hänet toiseen päähän taloa ja yritän pitää sylissä. Hän suuttuu siitä ja parkuu entistä kovemmin. Puhelin soi ja Isoveli vastaa. Pikkusisko saa hepulin: hän ei ehtinyt vastaamaan, koska ei kiukultaan kuullut puhelimen soivan.
En jaksa enää kiukuttelua ja yritän saada kolmivuotiaamme huomion muualle. Päätän lukea hänelle kirjaa. Hän keskittyy hetken, nousee sitten sylistäni ja marssii Isoveljen luokse: "Hähää, äitipä lukee mulle kirjaa eikä sulle, lällällää." Isoveli kuittaa lällättelyn sanomalla, että osaa itsekin lukea. Pikkusisko tulee luokseni parkuen pää takakenossa, suu ammollaan: "Mää en oo ikinä osannu lukea!!! Pyäääh!"

Kuvat kertovat

Sain tänään meidän lasten kerho- ja koulukuvauksen otokset ja en voinut olla hymyilemättä. Molemmat näyttävät niin itseltään!

Pikkusisko seisoo ylväänä. Pää pystyssä, selkä suorana. Toinen käsi reteästi farkkujen taskussa. Silmissä ylpeyttä ja itsetietoisuutta. "Tässä minä olen, katsopas vaan, oletko ennen nähnyt näin komiata likkaa!? Ai et ole, no en minä niin kuvitellutkaan!"

Isoveli istuu luokkakuvassa rennosti jalat ristissä kaikkien muiden edessä. Hän on aamulla unohtanut kuvauksen (ja todennäköisesti ihan kaiken muunkin vähemmän tärkeän), koska universaalit eksistentialismin kysymykset ovat tärkeämpiä kuin joku luokkakuva.
Päällensä poika on pukenut ihan mitä on sattunut kaapista löytymään, mutta sävyt sointuvat silti tarkasti yhteen. Tukka on tyynyn jäljiltä pystyssä, verkkatakki huolettomasti auki. "No kyllä mä voin mennä tohon eteen, jos kukaan muu ei suostu. Tässä mä nyt istun ja kerronpa muille vaikka jonkun vitsin. Hei oottekste kuulleet sitä kun Pikku-Kalle..."

On heissä jotain yhteistäkin. Molempien kuvien alle voisi laittaa kuvatekstiksi: "Täältä tullaan elämä!"

Käsittämätöntä

Istun yksin ja luen viisitoistasivuista raporttia lapseni menneisyydestä. Viisitoista sivua täynnä oman alansa huippulääkäreiden lausuntoja. Laboratoriotestejä, kokeita, mittauksia, lääkärilatinaa. National Health Laboratory Service Johannesburg on lyönyt kymmeniä leimoja kymmeniin papereihin tyttäreni vuoksi.
Itkua, pelkoa, epätoivoa. Mutta kuitenkin joku, joka piti kädestä kiinni.
Yritän kuvitella sitä tuskaa, jota hänen biologinen äitinsä tunsi. Se onkin ainoa osa tässä tarinassa, jonka pystyn käsittämään.
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Ei tuo pieni kipeä rääpäle näissä papereissa voi olla tuo sama tyllerö, joka nyt tuhisee tuolla sängyssään. Tuo, joka hyppii, nauraa ja tanssii kaiket päivät. Tuo, joka on viimeisen vuoden aikana kasvanut kymmenen kokonaista senttiä. Tuo, joka on lahjakkaampi kuin yksikään tuntemani kolmevuotias. Hänkö on tämä vauva, joka taisteli kerran hengestään?
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Jos tämä on totta, hän on Ihme.

Pikkusisko sai diagnoosin. Ennuste: parantumaton.

Pikkusisko leikkii muoviponeillaan. Käynnistän imurin ja hän menee pois tolaltaan. Hän huutaa kovemmin kuin Miele ja sanoo loukanneensa polvensa. Sammutan imurin ja polvi onkin äkkiä terve.
Hän rääkkää Isoveljeä ja suutun hänelle. Hän ei kestä suuttumista vaan vaipuu ensin psykoosin kaltaiseen tilaan ja ryhtyy sen jälkeen parkumaan lohduttomasti. Otan hänet syliin ja lohdutan. Itku loppuu kuin veitsellä leikaten.
Hän kiusaa koiraa ja näyttää maailman söpöimmältä, kun tulen tiukkaamaan, kuka on liimannut piskin täyteen Hello Kitty -tarroja.
Hän varastaa Isoveljen Lego-palikat ja sanoo niiden olleen hänen leikissään. Isoveli hermostuu ja repii palikat hänen käsistään. Sitten hän raahustaa luokseni ja sanoo sydäntäsärkevällä äänellä, ettei ole koskaan ikinä koskaan ikinä saanut leikkiä Legoilla.
Hän on hurmaava ja suloinen leikatessaan pieneksi silpuksi Isoveljen piirustukset.
Hän venyttää silmänsä teelautasen kokoisiksi ja katsoo minua vienosti yläviistoon, kun tule utelemaan, kuka on liimannut purukumin tietokoneeni näppäimistöön. "Toi liimasi, mää näin", hän sanoo sievällä äänellä ja osoittaa veljeään, joka on viimeisen tunnin lojunut sängyllään lukemassa Aku Ankkaa.

Neuvolan 3-vuotisvisiitillä vuodatan tämän kaiken neuvolan tädin niskaan. Hän kuuntelee hiljaa nyökytellen ja antaa murskaavan vastauksen:
"Diagnoosi: tyttö. Ennuste: parantumaton."

Pikkusiskon logiikkaa

"Äiti, nyt kyllä pelataan sitä uutta Maatilakierros -peliä. Mää jaan nämä pelinappulat, kuuletko sää? Sää olet possun värinen, joten saat ottaa nappulaksi tämän sian. Liikutat siis sikaa ja heität noppaa, ymmärrätkö? Mää olen suklaan värinen, joten mää otan tämän söpön pikkukoiran...
Mitä hittoa? Mun kädessä on possun väristä sormen päissä, kato äiti! Ja tämä toinen puoli, tämähän on kokonaan possun värinen, ei oo tosikaan! Äitiiii, miten tän possun värisen saa pois, nyt kun meillä ei oo yhtään rahaakaan???"

Elän vieläkin

Elän vieläkin. Toisin sanoen olen hengissä.
Tänään on kuuden viikon hullun työputken viimeinen päivä. Enää en revi lämpimiä lapsia aamuisin sängystä enkä skrapaa auton ikkunoita kiireessä uusimman CD-kotelon kannella.
Heräämme venytellen kuin kissat, laitamme villasukat jalkaan ja juomme kaakaota. Kömmimme viemään Isoveljen kouluun yhdeksäksi, ja se tuntuu meistä kamalan aikaiselta. Sitten kävelemme kirpakassa syysmetsässä ja annamme koiran jahdata lintuja.

Enkä vain elä, vaan myös olen.
Olen onnistunut sujahtamaan taas johonkin määritelmään. Aikaisemmin tuskailin, ettei mikään titteli enää sovi minulle ja leijailen jossain olemisen avaruudessa, mikä ärsyttää kanssasisariani. Nyt minulla on titteli, olen uuden ajan kotiäiti.
Kaiken kiireen keskellä ehdin vilkuilla sivuilleni ja huomasin, että meitä uuden ajan kotiäitejä on enemmänkin.
Tässä tulee sanakirjamääritelmä meistä, uuden uljaan ajan kotiäideistä.
"Uuden ajan kotiäiti on useimmiten akateemisesti koulutettu kolmekymppinen nainen, joka ei ole vakituisessa työsuhteessa. Usein hän on saanut humanistisen koulutuksen. Nainen hoitaa lapsensa pääsääntöisesti kotona. Samalla hän kuitenkin pyörittää omaa yritystä, useimmiten esimerkiksi sisustusalan verkkokauppaa. Hän ylläpitää yhtä tai kahta alaan liittyvää blogia, joiden mainokset tuovat osan leivästä. Uuden ajan kotiäiti tekee myös silloin tällöin oman alansa pätkätöitä tai on osa-aikaisessa työsuhteessa. Hän kuitenkin kammoaa eläkevirkoja ja kokopäivätyötä. Uuden ajan kotiäiti etsii väsymättä suuntaa elämälleen."
Tunnistitko itsesi?