maanantai 20. helmikuuta 2012

Syli täynnä

Eräänä päivänä bootcampissa tunsin oudon kateuden piston: tuo edessä läähättävä puolituttu pääsee tänne huomennakin, step&bodyyn hikoilemaan. Hyvällä omallatunnolla. Sen lapset ovat jo isoja. Minä en tohdi lähteä, koska haluan peitellä pienoiset sänkyyn. Silti tekisi mieli. Nipistän aikaa liikunnalle myöhäisinä pimeinä tunteina ja haaveilen, mitä ihanaa olisi lenkkeillä koiran kanssa silloin, kun kevätaurinko varastelee yhä uusia hetkiä talven pimeydeltä ja iltapäivisin hangilla kimaltelevat timantit. Joskus lenkkeilenkin, ja silloin kiskon jälkikasvua pulkalla perässäni. Useimmiten se on mahtavaa. Joskus harmittaa, koska en jaksa vastata tuhansiin kysymyksiin, joilla minua pulkasta taukoamatta tulitetaan.
Virtuaalimatkailen Bahamalla ja yhtäkkiä huomaan, että perhekolossien sijaan päädyn pariskunnille suunnattujen hotellien sivuille. Haluan mennä Peukun kanssa, ihan kahdestaan.
Kansalaisopiston kevätkurssit kutkuttavat. Mitä sitten, että peukaloni on keskellä kämmentä? Haluan ehdottomasti pääsiäispupunpunomiskurssille.
Vielä reilu vuosi sitten syli oli tyhjä. Nyt se saisi olla välillä vähän tyhjempikin; haluan hengittää jo vapaammin. Sitten kauhistun: ei vielä, eivät nämä saa kasvaa näin nopeasti. Isoveli täytti eilen kymmenen, Pikkuveli on ollut meillä nyt tasan vuoden. Minne aika katoaa? Kohta tämä kolmikko on iso ja me Peukun kanssa kahden tyhjyyttään kumisevassa isossa talossa. Juuri kun saamme sen valmiiksi, poikaset pyrähtävät lentoon.
Silti huomaan varastani haaveissani hetkiä, jolloin minulla on jotain omaa. Omaa aikaa. Omaa aikaa yhdessä Peukun kanssa.
Tämä tarkoittaa, että syli on nyt täynnä. Perheemme lapsiluku on tässä, porukka kasassa.

Ehkä jonain päivänä bootcampissa huomaan, että en haluakaan tulla tänne huomenna. Haluankin jäädä kotiin ja peitellä sen neljännenkin sänkyyn. Mutta mietitään sitä sitten...

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Minusta tulee isona julkkis

Pakko myöntää, että kukkahattutätiä (eli minua) alkaa hiukan huolestuttaa. Luin taannoin Me Naisista näyttelijä Mikko Koukin ja kirjailija Nina Revon haastattelua. Kouki kertoi vierailleensa kouluissa kertomassa näyttelijän työstä. Hänen mukaansa kukaan nuorista ei ollut kiinnostunut siitä, mitä näyttelijä tekee, vaan siitä, miten paljon hän saa kutsuja erilaisille kokkareille.
Ruotsinlaivoilla järjestetään risteilyjä, joissa seilaavat ja sähläävät keskenään Hunksit, missit, kiekkoilijat, Big Brother -tähdet ja Seiskajulkkikset. Kun työskentelin nuorten parissa opettajana, heidän suurin unelmansa oli päästä Itämeren aalloille moisessa seurassa.
Mistä me haaveilimme 15-vuotiaana? Minä haaveilin, että löytäisin Suuren Rakkauden. Saisin ihanan omakotitalon maalta, suloisia lapsia, pienen koiran ja työn, jossa viihtyisin ja josta tienaisin sen verran kuin tarvitsisin. Matkustelisimme joskus, ja iltaisin kun lapset olisi peitelty nukkumaan, me lukisimme Suuren Rakkauteni kanssa romaaneja, joisimme lasin viiniä ja keskustelisimme kirjallisuudesta.
Unelmani toteutui. Tai no ei ihan. Peukku lukee luvattoman surkeaa (korkea)kirjallisuutta ja sen takia en edes yritä keskustella hänen kanssaan kultivoidusti kirjallisuudesta. Kaikkea ei voi saada.
Nuorena en olisi suin surminkaan halunnut karkeloihin julkkisten kanssa, koska kavereiden kanssa oli paljon hauskempaa. Varsinkin jos pääsimme laivalle alaikäisinä ja saimme jostain vähän Triple Seciä. Olisimme kuolleet, jos paparazzi olisi kuvannut meitä Seiskaan. Julkkiksia emme seuraamme kaivanneet; tosin kerran XL5 (muistatteko sen ihanan poikabändin?) tunki kanssamme samoihin karkeloihin, mutta siitäkin tragediasta selvittiin.
Jos joku olisi ehdottanut, että meidät suljettaisiin kuukausiksi ventovieraiden kanssa outoon taloon, jossa kamerat seuraisivat meitä herkeämättä ja kansa katsoisi, kun meidät juotettaisiin umpihumalaan, olisimme pitäneet ehdottajaa älyvapaana typeryksenä. Me yritimme kaikin keinoin peitellä mokiamme, emme levitellä niitä koko suvulle.
Mitä vikaa on tavallisessa keskiluokkaisessa elämässä; tila-autossa, Kanariansaarissa, rivarissa ja tiistaijumpassa? Minä olen onnellisimmillani juuri silloin, kun päivän työt on tehty, lapset ovat nukkumassa, edessä on kulhollinen jätskiä ja telkusta tulee Downtown Abbey. Ihan parhautta!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Jaettu vanhemmuus, onko sellaista?

Viimeisimmän postaukseni ja siihen liittyvien kommenttien jälkeen aloin jälleen kerran miettiä, minkälainen suhde minulla on lasteni biologisiin vanhempiin.
Joskus, kun pidän lämmintä lasta rintaani vasten, tunnen viiltävää kipua lasteni biologisen äidin puolesta. Hän ei saa (enää) kokea tätä, vaikka synnytti tämän lapsen. Erityisesti Pikkusiskon äidin kohdalla suren tätä, koska hän piti tyttöään sylissään niin kauan, mutta eräänä päivänä hän tiesi, että se tulisi olemaan viimeinen kerta, jolloin hän voi halata lastaan. Järjettömän epäreilua!
Joskus, kun lapsi itkee, suree, huutaa, tuntee kipua, minä vihaan noita toisia vanhempia! He tekivät valintoja, joiden takia tämä lapsi nyt kärsii.
Joskus kun näen pienten tanssivan, nauravan, hyppivän, minä haluaisin soittaa heille ja kertoa, että hyvin menee. He ovat onnellisia!
Joskus kun omat lapseni saavat kenties omia lapsia, suren sitä, että he eivät tiedä tulevansa isovanhemmiksi.
Koskettavin hetki oli silloin, kun eteläafrikkalaisessa pikkukaupungissa, Sparin parkkipaikalla auton takapenkillä istuessani minulle kerrottiin, että Pikkuveljen äitiä ei ole näkynyt. Hän ei tullutkaan tapaamaan meitä. En tiedä, mitä olisin hänelle sanonut, mutta olisi ainakin halannut lujaa ja pitkään. Tuntenut ylitsevuotavaa kiitollisuutta.

Kuljetan näitä ihmisiä mukana arjessamme. Isiä, äitejä, enoja, tätejä, isosiskoa siellä jossain Etelä-Afrikassa. En yhtään halua väheksyä heidän merkitystään näiden kahden pienen ihmisen elämässä. He eivät ole "vain" geenejä, he ovat koko elämä.
Ajatuksissani jaan vanhemmuuden heidän kanssaan, ainakin jollain tasolla. Olen huomannut, että osa adoptiovanhemmista tiedostamattaan tai tietoisesti sysää biologiset vanhemmat pois arjen näyttämöltä. Ei minun lapseni ole kiinnostunut heistä, nämä ihmiset sanovat. Eikö? Eikö oikeasti? Vai etkö vain pidä keskusteluyhteyttä avoinna, koska et halua ajatella heitä? Et tiedä, mitä heistä ajattelisit?
En hyväksy läheskään kaikkia valintoja, joita lasteni biologinen suku on tehnyt. Ymmärrän, mutten silti hyväksy. Silti he ovat lasteni vanhempia ja heille tärkeitä.

torstai 2. helmikuuta 2012

Ruuhkaa taivaassa

Pikkusisko taiteili piirustuksen, joka pysäytti minut.
Kuvassa on meidän koti ja naapurin tyttöjen talo; niiden välissä lumikasa, jossa tytöt joskus leikkivät kotia. Mäen päällä nököttää pihasaunamme söpösti kallellaan (onkohan se oikeastikin notkahtanut?) ja sen takana kivikko. Joskus kivikkoon ilmestyy oikeassakin elämässä pieniä iloisia tyttöjä, jotka huhuilevat Pikkusiskoa leikkeihin. Kivien, vanhojen kantojen ja mäntyjen katveessa on tyttöjen taikametsä.
Pikkusiskon koko pieni tärkeä maailma oli kuvattu tarkasti Ilon Wiklandin henkeen.
Taivaalla leijailee pilviä, ja niiden päällä seistä tönöttää melkoinen määrä kuolleita ihmisiä ja lemmikkejä. Kaikilla suu suloisesti hymyssä.
Meidän molempien äidit seisovat vierekkäin, pitävät toisiaan tiukasti kädestä ja näyttävät onnellisilta. Ystävien koira seikkailee Pikkuveljen kahden kuolleen Afrikan-ystävän kanssa. He näyttävät vauvoilta. En tiennytkään noista kuolleista ystävistä, mutta ovat kuulemma Pikkuveljen lastenkodista.
Pilvien päällä on tuntematon parrakas mies, josta Pikkusisko ei halua juuri nyt puhua mitään. Kukahan hän on? Miehen vieressä hymyilee enkeli sädekehä herttaisesti vinossa.
Kuolleita on enemmän kuin eläviä. Melkoista ruuhkaa pikkutytön taivaassa.
Alhaalla, meidän kotimme vieressä on nainen, joka kurottaa kohti pilvien lomasta roikkuvaa köyttä. Ihmettelin, yrittääkö joku elävä kiivetä kuolleiden valtakuntaan. Ei, se olen kuulemma minä, joka olen heittänyt köyden taivaaseen ja yritän saada meidän molempien äitejä kiskottua alas, käymään maan päällä.
Pidätän kyyneleitä ja ajattelen, miten oikeassa 5-vuotias voikaan olla. Miten kovasti haluaisin heidät molemmat tänne, edes hetkeksi.
Onkohan tämä piiristus Pikkusiskon tapa päästä taas hiukan eteenpäin? Viime viikot meillä on itketty paljon, mutta se on ollut aika puhdistavaa ja hyvää itkua; ikävää Afrikan äidin luo. Kun olin viikonlopun poissa, Pikkusisko kertoi itkeneensä äidin ikäväänsä. "Mutta ei mun sua ollut ikävä, vaan Afrikan äitiä. Mähän oon ollu susta erossa vaan pari päivää, siitä monta vuotta! Onhan mun sitä paljon enemmän ikävä!" Totta, niin totta!
Onneksi sentään toinen äiti oli lähellä. Sen syliin voi tulla ja itkeä. Ja joskus me itkemme yhdessä ja vilkutetaan äideillemme taivaaseen.