maanantai 29. joulukuuta 2008

Iso kinkku ja muita keski-ikäisten (käytös)häiriöitä

Joulu oli ja meni. Mieleen siitä jäi lämmin yhdessäolo läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa. Siis toisin sanoen siskojeni kanssa. Heidän ja mukavien yhteisten hetkiemme kunniaksi päätin ikuistaa tähän blogiin katkelmia juttutuokioistamme, joita kävimme joulun ollessa jo ovella ja vähän sisäpuolellakin.

- Moi, ootsä pahassa paikassa?
- Een, töissä vaan. Mitä sitten?
- Eikun sitä mä vaan soitin, et jos taas tänäkin jouluna mennään isän luokse aattona, niin aiotko sä tehdä kaikki lanttu- ja perunalaatikot? Ei mulla muuten väliä, mutta sä olet jo niin monena jouluna kokannut niitä laatikoitas harjoittelun nimissä eikä mitään kehitystä näytä tapahtuvan. Samanlaisia mauttomia mössöjä ne on joka ikinen vuosi. Niin ajattelin vaan, että mä voisin tehdä ne tänä vuonna.
- No haista nyt paska! Mut tee mun puolesta, ei ne sen kummosempia ole kun munkaan.
- No okei, sovitaan niin, että kokataan molemmat! Nähdään:)
- Nähdään:)
@@@

- Mitä, onk sul uudet silmälasit?
- On. Mutta mulla on tuolla kassissa ne vanhat. Kato jos joku alkaa katketakseen nauramaan, kaivan ne esille ja laitan äkkiä päähän.
- No ota ne jo sitten esille valmiiksi, on noi aika hirveät!

@@@

- Et toi A jaksaa lirkutella tuolle yhdelle hepulle. Vaan sen takia, kun se heppu on kerran kehunut, että A:lla on tosi tiukka peppu.
- Joo, mut antaa A:n lirkutella. Kato siitä kehumisesta on jo ainakin kymmenen vuotta, ja sen jälkeen on peppu lösähtänyt ja ton hepunkin näkö jo heikentyny.

@@@

- Hei mä yritän nyt oikeesti kattaa tätä joulupöytää, mut koko ajan sun mieletön kinkku pyllistelee mun edessä. Hilaa nyt se persaukses pois tän joulupöydän vierestä!!!
- No kata itte sit!

@@@

- Voi jessus täällä haisee! Kuka on piarassu????
- Käy lämmin henkäys talvisäässä, hi hiii...

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Sisko ja sen veli

Tunnelma eteläafrikkalaisessa lastenkodissa oli jännittynyt. Tuleva Isoveli puristi äidin kättä. Kun kaunis nainen kumartui Isoveljen puoleen ja kysyi, haluaisiko tämä tulla tapaamaan uutta pikkusiskoaan, poika irrotti epäröimättä hikisen kätensä, ojensi sen naiselle ja jätti hermostuneet vanhempansa odottamaan.
Viereisessä huoneessa odotti pieni pelokas tyttö. Poika ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänelle sanottiin. Se ei haitannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin pienen pelokkaan tytön, joka kääntyi hänestä poispäin.
Sydän täynnä ja mieli avoimena poika kumartui ja ojensi pientä Nalle Puhia tyttöä kohden. Hän teki kaikkensa, jotta saavuttaisi tuon pienen tytön. Olihan tyttö nyt hänen pikkusiskonsa. "Älä pelkää, nyt minä olen sinun kanssasi", poika kuiskaa.
Siitä alkoi heidän yhteinen matkansa, jossa on jotain taianomaista. He ovat Isoveli ja Pikkusisko. He ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, tappelevat keskenään kuin mielipuolet, kuiskivat peiton alla omia juttujaan, jakavat tasan jokaisen karkkipussin ja näyttävät yhdessä äidille kieltä.
Isoveli on johdattanut Pikkusiskon läpi kivien ja karikoiden, opettanut elämään lapsen elämää. Jo tuossa ensimmäisessä kohtaamisessa heidän välilleen syttyi jotain, jota he eivät jaa meille muille. Olen katsonut koko tapahtuman videolta, mutta silti minusta tuntuu, etten oikeastaan voi nähdä sitä.
Eräänä päivänä Pikkusisko sanoi Isoveljelle: "mulla oli Affikassa äiti". Hän ei ollut koskaan sanonut sitä minulle. Isoveli lopetti leikkinsä, katsoi Pikkusiskoaan ja sanoi: "Niin oli, mutta hän on nyt taivaan Isän luona. Joku päivä me kaikki tavataan, syödään kakkua ja puhalletaan ilmapalloja. Ja äiti on nyt sinun äitisi, isä sinun isäsi ja minä sinun oma isoveljesi, vaikka sinä oletkin koko Afrikan suurin ärripurri." Sitten he jatkoivat leikkejään.
Tiedän, että joku päivä tulee ihminen, joka sanoo Isoveljelle, ettei Pikkusisko ole hänen oikea siskonsa. En tiedä, mitä Isoveli vastaa. Mutta sen tiedän, mitä hän ajattelee.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Tartteeko kuolleelle laittaa turvavyö?

Varoituksen sana sinulle, Rakas Lukijani: jos et halua olla missään tekemisissä kuoleman kanssa (siis ennen omaa kuolemaasi) älä lue tätä. Ja varsinkin jos uskot, ettei kuolemalla ole mitään tekemistä huumorin kanssa, älä lue tätä.

Tämä syksy näyttää vain jatkuvan ja jatkuvan, niinkuin moni syksy ennen tätä, ja se saa minut ajattelemaan äitiäni. Hän rakasti syksyä, pimeneviä iltoja ja verkkaista talven tahtia. Niinpä hän myös kuoli sinä hetkenä, kun kesä vaihtuu syksyksi, 1. päivänä syykuuta.
Mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon. Eräänä marraskuun iltana hän soitti minulle ja sanoi, ettei elä enää kauan. Siitä alkoi meidän, äidin ja hänen viiden tyttärensä yhteinen raskas matka täältä ikuisuuteen. Siihen mahtui kipua, itkua ja kauhua, mutta myös iloa, naurua ja syvää kiitollisuutta.
Seuraavana keväänä me tyttäret ja äiti aloitimme yhteisen elämän kodissa, jossa kuolema oli koko ajan läsnä. Me syötimme, pesimme ja vaihdoimme kipupumppua. Otimme äidin vastaan sellaisena kun hän oli meidät jokaisen vuorollaan ottanut: paljaana, avuttomana ja peloissaan. Hoivaen ja hellien. Jokainen meistä omalla tavallaan.
Elämä jatkui, vaikkakin rajallisena. Eräänä iltapäivänä istuin keittiössä ja söin paahtoleipää, kun kuulin äidin kertovan puhelimessa vanhalle tädilleen, että hän kuolee kohta. "Hei sitten, nähdään taas! Tai siis nähdään... sitten taas siellä jossain." Hän lopetti puhelun ja minä nieleskelin leipääni.
Eläessämme äidin kanssa hänen viimeistä kesäänsä me komentelimme lapsia, katsoimme Masa Mainiota, istuimme pihalla ottamassa aurinkoa, kuuntelimme äidin valitsemaa musiikkia. Nauroimme ja itkimme. Kävin salaa nuuhkimassa vaatehuoneessa äidin tuoksua enkä voinut uskoa, että hän lähtee pian. Mietin, kuinka kauan tuoksu voi säilyä.
Koko pitkän kesän äiti makasi olohuoneessa sairaalasängyssä ja lapsenlapset tekivät hänelle mitä ihmeellisimpiä kampauksia. Äiti nautti.
Viimeinen hiuspinni taidettiin irrottaa hiuksista vasta sitten, kun äiti lähti.

Sitten eräänä iltapäivänä äiti kuoli. Äkkiä meillä oli olohuoneessa kuollut äiti. Sisko soitti terveyskeskukseen. Päivystysaikoja ei enää saisi. Mitä me ajalla enää tehtäisiinkään, äiti on jo kuollut. No mitä te sitten tänne soittelette? Pitäisikö äiti kuitenkin todeta kuolleeksi? No, tuokaa potilas tänne, mutta ennen kuutta, muuten joudutte menemään aluesairaalaan iltapäivystykseen.
Siskonlikka kysyi, tartteeko mammalle laittaa turvavyöt, jos se pitää viedä aluesairaalaan. Minä mietin, miltä äiti näyttäisi etupenkillä, jos joutuisimme pysähtymään liikennevaloihin.
En ollut koskaan ollut niin lähellä pohjatonta surua ja naurua. Äiti lähti, niinkuin elikin: täysillä, kanssamme itkien ja nauraen. Näin silmissäni äidin istumassa kotona tuvan pöydän ääressä ja nauravan katketakseen, jalat ristissä, silmiään nenäliinalla pyyhkien:" Ei oo totta, kuukahtaneelle mammalle turvavyöt ja eikun etupenkille."
Lopulta hänet saatettiin viimeiselle matkalle niinkuin meidät kaikki muutkin, mustalla autolla rauhallisesti. Mutta ei kerrota sitä äidille, eihän? Hänestä tämä olisi nimittäin ollut ihan älyttömän hauska juttu.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Pitkä matka äidiksi

En koskaan unohda sitä kesäpäivää, kun raskaustestiin ilmestyi hehkuvan punainen, selvärajainen pallo. Sitä oltiin nyt sitten tulossa äidiksi. Maa katosi jalkojen alta.
Soitin miehelle. Mää oksennan, se sai vastattua ratin takaa. Mitä? Minunhan tässä pitäisi oksennella. Tätä me olimme toivoneet, rukoilleet ja jo aikoja sitten luovuttaneet. Ja nyt kaveri aikoo oksentaa.
Siitä alkoi myllerrys. Punnitus, mittaus, purkkiin pissaus. Hemoglobiini, verenpaine, sydänäänet. Epävarmuus, pelko, unettomat yöt. Mitä vauvoille tehdään? Miten ne saa ylipäätänsä pidettyä hengissä? Pystymmekö me tähän?
Kukaan ei kysynyt meiltä mitään, he vain piirsivät käyriään.
Helmikuisena myrsky-yönä ilmestyi viereeni epätavallisen täydellinen poika. Mistä hän tuli? En muista muuta kuin sen, että pelkäsin kuolevani. Pelkäsin poikamme kuolevan. Sanoin sen ääneen kätilölle. Se on ihan normaalia, hän totesi lakonisesti ja korjasi sairaalan väljähtyneet keitot takaisin tarjottimelle. Ahaa, on siis normaalia pelätä kuollakseen, kun synnyttää.
Vuosia myöhemmin tajusimme, että toinen lapsemme onkin jossain maailmalla. Hänellä tulee olemaan aivan loputtoman pitkä matka kotiin, mutta ehkä me selviämme.

En ikinä unohda sitä aamupäivää, kun istuin täti L:n työhuoneen sohvalla ja hän kysyi, miksi me haluamme lapsen. Miksi me haluamme lapsen juuri jostain kaukaa? Miten me aiomme hänet kasvattaa? Mitä tuleva isoveli ajattelee?
Meinasin purskahtaa itkuun. Olin niin onnellinen. Tämä pieni nainen tässä, ihana täti L, piti minun tulevan lapseni puolta kynsin ja hampain. Hän halusi varmistaa, että jaksamme, osaamme ja tiedämme. Hän taisteli meidän oman lapsemme oikeuksien puolesta. Hän ei punninnut, mitannut eikä piirtänyt käyriään. Hän katsoi minuun ja kysyi, mitä ajattelemme elämästä. Siunattu täti L!
Surin sitä, että Isoveli joutui tulemaan aikoinaan niin keskeneräiseen perheeseen. Kukaan ei tuntunut pitävän hänen puoliaan; kukaan ei tuntunut varmistavan, että me todella tiedämme mitä teemme.
Kun ystäväni kysyi, eikö ole kiusallista, että sossun täti tonkii kaappejamme, en tiedä, mitä olisin hänelle vastannut.