maanantai 29. joulukuuta 2008

Iso kinkku ja muita keski-ikäisten (käytös)häiriöitä

Joulu oli ja meni. Mieleen siitä jäi lämmin yhdessäolo läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa. Siis toisin sanoen siskojeni kanssa. Heidän ja mukavien yhteisten hetkiemme kunniaksi päätin ikuistaa tähän blogiin katkelmia juttutuokioistamme, joita kävimme joulun ollessa jo ovella ja vähän sisäpuolellakin.

- Moi, ootsä pahassa paikassa?
- Een, töissä vaan. Mitä sitten?
- Eikun sitä mä vaan soitin, et jos taas tänäkin jouluna mennään isän luokse aattona, niin aiotko sä tehdä kaikki lanttu- ja perunalaatikot? Ei mulla muuten väliä, mutta sä olet jo niin monena jouluna kokannut niitä laatikoitas harjoittelun nimissä eikä mitään kehitystä näytä tapahtuvan. Samanlaisia mauttomia mössöjä ne on joka ikinen vuosi. Niin ajattelin vaan, että mä voisin tehdä ne tänä vuonna.
- No haista nyt paska! Mut tee mun puolesta, ei ne sen kummosempia ole kun munkaan.
- No okei, sovitaan niin, että kokataan molemmat! Nähdään:)
- Nähdään:)
@@@

- Mitä, onk sul uudet silmälasit?
- On. Mutta mulla on tuolla kassissa ne vanhat. Kato jos joku alkaa katketakseen nauramaan, kaivan ne esille ja laitan äkkiä päähän.
- No ota ne jo sitten esille valmiiksi, on noi aika hirveät!

@@@

- Et toi A jaksaa lirkutella tuolle yhdelle hepulle. Vaan sen takia, kun se heppu on kerran kehunut, että A:lla on tosi tiukka peppu.
- Joo, mut antaa A:n lirkutella. Kato siitä kehumisesta on jo ainakin kymmenen vuotta, ja sen jälkeen on peppu lösähtänyt ja ton hepunkin näkö jo heikentyny.

@@@

- Hei mä yritän nyt oikeesti kattaa tätä joulupöytää, mut koko ajan sun mieletön kinkku pyllistelee mun edessä. Hilaa nyt se persaukses pois tän joulupöydän vierestä!!!
- No kata itte sit!

@@@

- Voi jessus täällä haisee! Kuka on piarassu????
- Käy lämmin henkäys talvisäässä, hi hiii...

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Sisko ja sen veli

Tunnelma eteläafrikkalaisessa lastenkodissa oli jännittynyt. Tuleva Isoveli puristi äidin kättä. Kun kaunis nainen kumartui Isoveljen puoleen ja kysyi, haluaisiko tämä tulla tapaamaan uutta pikkusiskoaan, poika irrotti epäröimättä hikisen kätensä, ojensi sen naiselle ja jätti hermostuneet vanhempansa odottamaan.
Viereisessä huoneessa odotti pieni pelokas tyttö. Poika ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänelle sanottiin. Se ei haitannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin pienen pelokkaan tytön, joka kääntyi hänestä poispäin.
Sydän täynnä ja mieli avoimena poika kumartui ja ojensi pientä Nalle Puhia tyttöä kohden. Hän teki kaikkensa, jotta saavuttaisi tuon pienen tytön. Olihan tyttö nyt hänen pikkusiskonsa. "Älä pelkää, nyt minä olen sinun kanssasi", poika kuiskaa.
Siitä alkoi heidän yhteinen matkansa, jossa on jotain taianomaista. He ovat Isoveli ja Pikkusisko. He ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, tappelevat keskenään kuin mielipuolet, kuiskivat peiton alla omia juttujaan, jakavat tasan jokaisen karkkipussin ja näyttävät yhdessä äidille kieltä.
Isoveli on johdattanut Pikkusiskon läpi kivien ja karikoiden, opettanut elämään lapsen elämää. Jo tuossa ensimmäisessä kohtaamisessa heidän välilleen syttyi jotain, jota he eivät jaa meille muille. Olen katsonut koko tapahtuman videolta, mutta silti minusta tuntuu, etten oikeastaan voi nähdä sitä.
Eräänä päivänä Pikkusisko sanoi Isoveljelle: "mulla oli Affikassa äiti". Hän ei ollut koskaan sanonut sitä minulle. Isoveli lopetti leikkinsä, katsoi Pikkusiskoaan ja sanoi: "Niin oli, mutta hän on nyt taivaan Isän luona. Joku päivä me kaikki tavataan, syödään kakkua ja puhalletaan ilmapalloja. Ja äiti on nyt sinun äitisi, isä sinun isäsi ja minä sinun oma isoveljesi, vaikka sinä oletkin koko Afrikan suurin ärripurri." Sitten he jatkoivat leikkejään.
Tiedän, että joku päivä tulee ihminen, joka sanoo Isoveljelle, ettei Pikkusisko ole hänen oikea siskonsa. En tiedä, mitä Isoveli vastaa. Mutta sen tiedän, mitä hän ajattelee.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Tartteeko kuolleelle laittaa turvavyö?

Varoituksen sana sinulle, Rakas Lukijani: jos et halua olla missään tekemisissä kuoleman kanssa (siis ennen omaa kuolemaasi) älä lue tätä. Ja varsinkin jos uskot, ettei kuolemalla ole mitään tekemistä huumorin kanssa, älä lue tätä.

Tämä syksy näyttää vain jatkuvan ja jatkuvan, niinkuin moni syksy ennen tätä, ja se saa minut ajattelemaan äitiäni. Hän rakasti syksyä, pimeneviä iltoja ja verkkaista talven tahtia. Niinpä hän myös kuoli sinä hetkenä, kun kesä vaihtuu syksyksi, 1. päivänä syykuuta.
Mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon. Eräänä marraskuun iltana hän soitti minulle ja sanoi, ettei elä enää kauan. Siitä alkoi meidän, äidin ja hänen viiden tyttärensä yhteinen raskas matka täältä ikuisuuteen. Siihen mahtui kipua, itkua ja kauhua, mutta myös iloa, naurua ja syvää kiitollisuutta.
Seuraavana keväänä me tyttäret ja äiti aloitimme yhteisen elämän kodissa, jossa kuolema oli koko ajan läsnä. Me syötimme, pesimme ja vaihdoimme kipupumppua. Otimme äidin vastaan sellaisena kun hän oli meidät jokaisen vuorollaan ottanut: paljaana, avuttomana ja peloissaan. Hoivaen ja hellien. Jokainen meistä omalla tavallaan.
Elämä jatkui, vaikkakin rajallisena. Eräänä iltapäivänä istuin keittiössä ja söin paahtoleipää, kun kuulin äidin kertovan puhelimessa vanhalle tädilleen, että hän kuolee kohta. "Hei sitten, nähdään taas! Tai siis nähdään... sitten taas siellä jossain." Hän lopetti puhelun ja minä nieleskelin leipääni.
Eläessämme äidin kanssa hänen viimeistä kesäänsä me komentelimme lapsia, katsoimme Masa Mainiota, istuimme pihalla ottamassa aurinkoa, kuuntelimme äidin valitsemaa musiikkia. Nauroimme ja itkimme. Kävin salaa nuuhkimassa vaatehuoneessa äidin tuoksua enkä voinut uskoa, että hän lähtee pian. Mietin, kuinka kauan tuoksu voi säilyä.
Koko pitkän kesän äiti makasi olohuoneessa sairaalasängyssä ja lapsenlapset tekivät hänelle mitä ihmeellisimpiä kampauksia. Äiti nautti.
Viimeinen hiuspinni taidettiin irrottaa hiuksista vasta sitten, kun äiti lähti.

Sitten eräänä iltapäivänä äiti kuoli. Äkkiä meillä oli olohuoneessa kuollut äiti. Sisko soitti terveyskeskukseen. Päivystysaikoja ei enää saisi. Mitä me ajalla enää tehtäisiinkään, äiti on jo kuollut. No mitä te sitten tänne soittelette? Pitäisikö äiti kuitenkin todeta kuolleeksi? No, tuokaa potilas tänne, mutta ennen kuutta, muuten joudutte menemään aluesairaalaan iltapäivystykseen.
Siskonlikka kysyi, tartteeko mammalle laittaa turvavyöt, jos se pitää viedä aluesairaalaan. Minä mietin, miltä äiti näyttäisi etupenkillä, jos joutuisimme pysähtymään liikennevaloihin.
En ollut koskaan ollut niin lähellä pohjatonta surua ja naurua. Äiti lähti, niinkuin elikin: täysillä, kanssamme itkien ja nauraen. Näin silmissäni äidin istumassa kotona tuvan pöydän ääressä ja nauravan katketakseen, jalat ristissä, silmiään nenäliinalla pyyhkien:" Ei oo totta, kuukahtaneelle mammalle turvavyöt ja eikun etupenkille."
Lopulta hänet saatettiin viimeiselle matkalle niinkuin meidät kaikki muutkin, mustalla autolla rauhallisesti. Mutta ei kerrota sitä äidille, eihän? Hänestä tämä olisi nimittäin ollut ihan älyttömän hauska juttu.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Pitkä matka äidiksi

En koskaan unohda sitä kesäpäivää, kun raskaustestiin ilmestyi hehkuvan punainen, selvärajainen pallo. Sitä oltiin nyt sitten tulossa äidiksi. Maa katosi jalkojen alta.
Soitin miehelle. Mää oksennan, se sai vastattua ratin takaa. Mitä? Minunhan tässä pitäisi oksennella. Tätä me olimme toivoneet, rukoilleet ja jo aikoja sitten luovuttaneet. Ja nyt kaveri aikoo oksentaa.
Siitä alkoi myllerrys. Punnitus, mittaus, purkkiin pissaus. Hemoglobiini, verenpaine, sydänäänet. Epävarmuus, pelko, unettomat yöt. Mitä vauvoille tehdään? Miten ne saa ylipäätänsä pidettyä hengissä? Pystymmekö me tähän?
Kukaan ei kysynyt meiltä mitään, he vain piirsivät käyriään.
Helmikuisena myrsky-yönä ilmestyi viereeni epätavallisen täydellinen poika. Mistä hän tuli? En muista muuta kuin sen, että pelkäsin kuolevani. Pelkäsin poikamme kuolevan. Sanoin sen ääneen kätilölle. Se on ihan normaalia, hän totesi lakonisesti ja korjasi sairaalan väljähtyneet keitot takaisin tarjottimelle. Ahaa, on siis normaalia pelätä kuollakseen, kun synnyttää.
Vuosia myöhemmin tajusimme, että toinen lapsemme onkin jossain maailmalla. Hänellä tulee olemaan aivan loputtoman pitkä matka kotiin, mutta ehkä me selviämme.

En ikinä unohda sitä aamupäivää, kun istuin täti L:n työhuoneen sohvalla ja hän kysyi, miksi me haluamme lapsen. Miksi me haluamme lapsen juuri jostain kaukaa? Miten me aiomme hänet kasvattaa? Mitä tuleva isoveli ajattelee?
Meinasin purskahtaa itkuun. Olin niin onnellinen. Tämä pieni nainen tässä, ihana täti L, piti minun tulevan lapseni puolta kynsin ja hampain. Hän halusi varmistaa, että jaksamme, osaamme ja tiedämme. Hän taisteli meidän oman lapsemme oikeuksien puolesta. Hän ei punninnut, mitannut eikä piirtänyt käyriään. Hän katsoi minuun ja kysyi, mitä ajattelemme elämästä. Siunattu täti L!
Surin sitä, että Isoveli joutui tulemaan aikoinaan niin keskeneräiseen perheeseen. Kukaan ei tuntunut pitävän hänen puoliaan; kukaan ei tuntunut varmistavan, että me todella tiedämme mitä teemme.
Kun ystäväni kysyi, eikö ole kiusallista, että sossun täti tonkii kaappejamme, en tiedä, mitä olisin hänelle vastannut.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Poika ja tyttö, tyttö ja poika

Minun lapseni eivät ole kaksi lasta. He ovat tyttö ja poika, poika ja tyttö. Päästä varpaisiin.
Kun lähes seitsemän vuotta sitten synnytin Isoveljen (tai tietenkään hän ei silloin vielä ollut isoveli), luulin saaneeni vauvan. Erehdyin pahasti. Minä olin saanut pojan, ja se on aivan eri asia se.
Kuvittelin, tai ehkä epätoivoisesti halusin, kasvattaa pientä lasta. Pian huomasin kasvattavani pientä poikaa. Poika ei ollut kovinkaan montaa kuukautta vanha, kun eräänä iltana hän kontatessaan tarttui keltaiseen etukuormaajaan, työnsi sitä pitkin lattiaa ja päristi huuliaan. Mistä hän sen oli oppinut?
En halunnut ahtaa lapsiparkaani mihinkään muottiin, joten jokaista sukulaisen ostamaa traktoria ja vasaraa kohden hankin vähintään yhtä monta nukkea ja mollamaijaa. Lapseni saisi itse valita, millä leikkii. Poika innostuikin nukkeleikeistä: nuket toimivat tömäystestiukkoina, liiskaantuivat Puuha Pete -jyrän alle ja lensivät elävinä ihmiskuulina Lego-kanuunasta. Siinä vaiheessa kun yllätin poikani sahaamasta muovisella moottorisahalla nuken raajoja irti, siirsin vaivihkaa kaikki nuket kaappien kätköihin.
Pian tajusin, mitä pojan äitinä eläminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että jonain aamuna kompastuu sisälle raahattuun oksaan, joka ei ole oksa, vaan miekka. Se tarkoittaa sitä, että keskelle lattiaa raahattu tuolirykelmä ei ole tuolirykelmä, vaan merirosvolaiva.
Poika saattaa milloin tahansa kesken rauhallisen ostoskeskuskävelyn ryhtyä varjonyrkkeilemään tai hän on ohimennen potkivinaan roskiksia, asianmukaisin äänitehostein höystettynä. Koska tahansa hänen taskustaan voi löytyä kuivunutta sammakonkutua ja eskarirepustaan onkimatoja.

Kun eräänä kuumana maaliskuun päivänä nuuhkin ensimmäisen kerran pienen tyttäreni hiuksia tunkkaisessa autossa keskellä eteläafrikkalaista iltapäiväruuhkaa, huumaannuin kiharaisten kutrien tuoksusta. Puoli vuotta myöhemmin tajusin, että tuoksu ei häviä. Eikä muutu mudan, ulkoilman ja puussakiipeilyn tuoksuksi. Se on prinsessan tuoksu.
Huomasin, että pienelle pullealle käsivarrelle voi vaivatta ripustaa viitisentoista erilaista, kimaltelevaa pientä käsilaukkua ja lähteä shoppailemaan vaaleanpunaisia nukenvaunuja työntäen. Ja tämä voidaan toistaa kaksikymmentäkahdeksan kertaa päivän aikana, eri vaatteet yllä tietenkin. Huomasin, että tyttö ihan oikeasti pysyy pystyssä äidin korkkareilla ja että rakkaus tyllihameisiin on universaali ilmiö.

Kyllä poikani ja tyttäreni leikkivät myös samanlaisia leikkejä. Viime viikollakin he rakensivat legopalikoista torneja, kumpikin omaansa. Kun tyttö sai torninsa valmiiksi, hän katseli sitä hetken pää tyytyväisenä kallellaan ja ripusti sitten torninsa koristeeksi sifonkihuivin ja helminauhan. Poikakin katseli omaa valmista torniaan, mutta vain hetken. Sitten hän haki leikkimopon ja syöksyi sillä karmeasti karjuen suoraan päin tornia. Me naiset väistelimme lenteleviä duploja.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Kiirekiirekiirekiire

Lehdetpoispöydältä
astiatkoneeseen
äitikoiraoksentaalattialle
missämunsukaton
kukalaittoihellanpäälle??

kiirekiirekiire
kaikkiautoon!!

Avaimethukassa
äläpäästäkissaasisälle
äitimullonpissahätä
saankolaittaatänhameen?

kiirekiirekiire
kaikkiautoon!!

voiperkelepuhelinsoi
äläenäävastaa
mullaoliafrikassaäiti
mikseisullaolevielähaalareitapäällä?

kiirekiirekiire
kaikkiautoon!!!

pikkusiskokiusakokoajan
mämeenetupenkille
jumakekkaautojäässä
nytsuusuppuun

kiirekiirekiire!
Myöhässäjo...

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Mitä äiti istuu pöydällä?

Se aamu alkoi niinkuin mikä tahansa muukin aamu. Isoveli vilahti sängyn ohitse katselemaan lastenohjelmia; Pikkusisko jäi vielä hetkeksi köllöttelemään kainalooni. Juttelimme niitä näitä, katselimme vielä pimeää aamua ikkunan takana ja nautimme peiton alla unen viimeisistä lämmöistä. Se oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.
Maltoin jättää lämpöisen vuoteen ja vääntäydyin tupaan kuuma aamukahvi mielessäni. Silloin se tapahtui: roskiskaapista hyökkäsi kimppuuni hiiri!
Muistini on pyyhkinyt mielestäni hyökkäystä seuranneet traagiset hetket. Muistan ainoastaan unihaalarissa tupaan tassutelleen tytön, joka katsoi minua silmät teevadin kokoisina ja kysyi: "Mitä äiti istuu pöydällä?"
Leijonaemon tavoin kiskaisin tytön luokseni turvaan ja huusin television eteen liimautuneelle Isoveljelle ankaran käskyn: "Suojaudu, äkkiä!!!!!"
Poika ei selvästikään tajunnut tilanteen vakavuutta vaan könysi paljain jaloin salista tupaan.
"Siis mitä te touhuatte?"
Karjuin pojalle, että jos hänen henkensä on kallis, on parasta pysyä kaukana roskiskaapista, sillä siellä on HIIRI. Isoveli tuhahti, käänsi selkänsä ja painui jatkamaan Muumeja.
Keräsin rohkeuteni, kapusin alas pöydältä ja köytin roskiskaapin oven kiinni. Varmuuden vuoksi raahasin eteen pormestarintuolin, vanhan radion, röykkiön vanhoja sanomalehtiä ja keinustuolin. Soitin miehelle, saatoin Isoveljen eskariin ja tyttären evakkoon. Jälkimmäisenä mainittuun paikkaan vein myös järkyttyneen itseni.
Evakossa, joka siis tarkoitti sankkaa metsää talomme alapuolella, pohdin rauhassa tilannetta. Metsä on päivittäinen lenkkimetsämme, tosin sinne eivät uskalla juurikaan muut kuin minä, Pikkusisko ja koira, koska metsässä näkyy aika ajoin susia. Niitä minä en pelkää. Ne eivät ole koskaan hyökänneet roskiskaapista kimppuuni.
Metsälenkin jälkeiset tunnit kotona ennen miehen saapumista olivat kaaosmaiset. Karjuin lapsia pysymään kaukana kaapista. Harmikseni jääkaappi on ihan roskikaapin vieressä, joten sinne ei ollut mitään asiaa. Esikoisen lähetin surman suuhun, siis jääkaapille, jotta saimme edes jotain ruokaa. Lapset, jotka eivät vielä näyttäneet ymmärtävän elämän vaaroista mitään, tuhahtelivat barrikadeilleni.
Kun mies tuli kotiin, pakkasin tavarani ja kiitin Luojaani, että juuri täksi päiväksi oli tilattuna aika kynsistudiolta.
Kauneuden ja ylellisyyden maailmassa, keskellä kaupungin turvallisia valoja, unohdin tyystin päivän kauhut.
Kun palasin kotiin upeat pitkät kynnet lakattuina, glamour vielä leijuen ympärilläni, poika juoksi hernerokan tuoksuisessa eteisessä vastaan ja kertoi isän pamauttaneen hiirtä klapilla päähän. Lumous haihtui. Tilalle tuli arkinen, siunattu turvallisuus.
Kotini kuuluu taas minulle.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Me vanhenemme

Eräänä päivänä huomasin olevani naimisissa keski-ikäisen miehen kanssa. Kummallista, sillä muistaakseni menin naimisiin salskean nuoren miehen kanssa. No, myönnetään, papin aamenesta taitaa jo olla kokonainen vuosikymmen.
Ihmettelen asiaa miehelleni. Hän käskee minun puhua vain omasta puolestani.
Siis mitä? Olenko minäkin vanhentunut. Menen äkkiä pitkäkseni keskelle tuvan lattiaa ja toden totta: poskeni valuvat korvien päälle! Ihan selvästi korvien etupuolella tuntuu kaksi ryppyä. Pikkusisko katselee hetken touhujani, asettuu sitten hänkin lattialle koivet oikosenaan ja tunnustelee miettiväisenä pienillä pulleilla sormilla korvansa juurta.
Äkkiä legginsit lattialle ja peilin eteen. Selvästi oikean jalan sisäreiteen on ilmestynyt uusia muhkuroita. Ja kun oikein tarkkaan muistelen, viime kerralla vaateostoksilla tutun kokoisiin rintaliiveihin jäi omituisesti tyhjää. Farkut piukottivat lanteilta. Maan vetovoima on siis vanuttanut rintojeni sisällön reisien kohdalle. Taisin muuten sillä samaisella ostosreissulla hankkia alusvaateosastolta niitä geelipussukoita, joita voi tunkea rintaliiveihin. Missähän ne ovat?
Kaivan vielä eteisen kaapista taskulampun ja sojotan sillä kohti kasvojani. Ja toden totta, otsan pystyrypyt eivät enää silkone, vaikka lopetankin silmien kipristelyn!
Minä olen vanhentunut. Tätähän pitää juhlia! Ja tietenkin kunnon suklaakakulla, ei millään painonvartijastyroxsuklaapatukalla.
Vanhana ihanana tätinä minun ei tarvitse enää yrittää mitään. Ei tarvitse ostaa kiristäviä sukkahousuja, ei vatsaa litistäviä alkkareita eikä geelipusseja tissiliiveihin. Saa vain olla vanha.
Vanhoille naisille sallitaan ihanan hedonistinen elämä. Enää muutama tuskainen vuosikymmen , ja sitten tallustelen valtava hellehattu päässäni Mallorcan rannalla, paksut valkoiset reidet suonikohjujen ja selluliitin koristamina. Päälläni on isokukallinen kokouimapuku, jonka etuosa on rypytetty. Siemailen ätläkän makeaa drinkkiä ananaksen puolikkaasta.
Rannalla, varjon alla, valtavan kellankukertavan kassini vieressä istuu mieheni ratkomassa ristisanatehtäviä. Hänen korvistaan kasvaa harmaita karvoja. Nenä on muuttunut perunaksi, ja sieltäkin tunkee jonkinlaista kasvustoa. Vatsa on auringossa palanut kumpu.
Eikä kumpikaan meistä välitä. Me olemme onnellisia.
Rakkaat siskoni ovat vieläkin rupsahtaneempia kuin minä ja hekin köpittelevät keppeineen rannalla samanlaisissa kukkauikkareissa. Iltaisin juomme madeiraa, heidän keppinsä unohtuvat, ja lähdemme yhdessä tenat tanassa etelän tummaan yöhön.
Ah, ihana vanhuus, tule jo!

maanantai 3. marraskuuta 2008

Valkoinen ja musta

Minulla on kaksi lasta, musta ja valkoinen. Minä olen heidän äitinsä. Tämä tosiseikka, siis se, että toinen on musta, toinen on valkoinen ja minä olen heidän äitinsä, tekee joskus meidän arkipäivästämme aika hupaisan, joskus jopa surkuhupaisan.
Minulle he ovat vain kaksi lasta, Isoveli ja Pikkusisko, mutta muut näkevät meidät tuon aikaisemmin mainitsemani tosiseikan valossa. Siis sen, että on yksi musta lapsi, yksi valkoinen lapsi ja yksi kappaletta heidän äitejään.
Tämä tosiseikka, jonka minä joskus arjen tiimellyksessä unohdan, ei muilta unohdu koskaan. Kesken meidän kolmen kauppareissun saattaa ihan vieras täti tulla kommentoimaan, että "ei toi ookaan sun oma". Hetken häkellyksestä toivuttuani saatan kuumeisesti miettiä, että mitä täti tarkoittaa. Sitten muistan, ja vastaan hänelle, että juu, lapset on ihan omia, mutta toi auto tossa pihalla, se on vielä pankin.
Pikkusisko, siis se musta ja vilkas versio lapsistamme, puhuu yleensä taukoamatta. Niin myös kaupassa. Äiti, ostetaanko karkkia? Äiti, missä Isoveli on? Äiti, minä lykkään ite kärryä! Äiti, väisty vähän! Äiti, haluun keksii!!
Joskus joku vieras, hetken Pikkusiskon touhuja seurattuaan, toteaa lakonisesti minulle, että sehän puhuu suomea. Siihen minä huokaan raskaasti ja totean olevani kiitollinen, että lapsi tosiaan oppi suomea eikä tanskaa, jota kukaan muu ei meidän perheessä osaa. Katson vierasta tätiä surkean näköisenä ja kauhistelen, että mitä ihmettä me olisimmekaan tehneet, jos tyttö olisi vuosikaudet puhunut pelkkää tanskaa emmekä me olisi ymmärtäneet puoltakaan sanaa.
Eikä riitä, että tyttömme on musta. Hän on kaiken lisäksi kaunis. Ja vielä afrohiuksinen. Tuollainen yhdistelmä on mammojen mielestä aivan vastustamaton. Ryppyiset kädet ojentuvat kuin magneetin vetäminä hipelöimään mustaa kikkuratukkaa. Ai hellanlettas, miten ihanat hiukset, onpas ne kikkurat, on pakko vähän koskea...
Aina minäkään en voi noissa tilanteissa vastustaa kiusausta. Ai hellantuuteli, miten sun hiukset on käyneet harmaaksi. Onpas ne jo harventuneetkin, tuolta takaa ainakin, nyt on ihan pakko koskea...Voi anteeksi hyvä rouva, täältä sun takaraivon kuontalosta löytyi vielä yksi papiljotti!

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Siivota täytyy

Minä olen kateellinen. Kadehdin äitejä, joilla on siisti koti. En yksinkertaisesti käsitä, miten he sen tekevät. Haaveilen alituiseen kodista, joka puhtoisena ja puunattuna ottaisi vieraat vastaan; jossa kuraeteinen ei olisi nimensä veroinen ja jossa valokatkaisijat eivät olisi täynnä pieniä ja vähän suurempia sormenjälkiä.
Haluan siistin kodin, mutta minussa ei yksinkertaisesti ole naista tekemään haaveestani totta. Tartun kyllä ahkerasti rättiin ja aloitan ankaran puunaamisen, mutta hetken kuluttua löydän itseni rätti kädessä tuijottamasta ostoskanavaa, jossa kaupitellaan ihmemoppia. Kun päätän lajitella lehtikasan keräykseen, jostain löytyy ihan mielettömän kiinnostava pääkirjoitus, joka on jäänyt lukematta. Imuroidessa katse osuu piirongin päällä lojuviin valokuviin, ja hetken kuluttua lennän kuvien mukana edellissyksyn lomamatkalle. Makaan auringon alla, ja imuri huutaa vieressä.
Tai sitten aloitan tomerana pesukoneen tyhjennyksen. Puolessavälissä urakkaa päätän perustaa blogin. Siinä sitä taas ollaan.