lauantai 17. huhtikuuta 2010

Odottajan mietteitä

Meillä on nyt virallista "paperit maassa" -adoptio-odotusta takana kuukausi. Siis todella vähän.
On lähes mahdotonta ennustaa, miten pitkään odotusta on vielä edessä. Itse arvelen, että ainakin reilu vuosi on vielä matkaa taivallettavana. Vähintään. Palveluntarjoajamme ennustaa paljon lyhyempää aikaa. Mutta kukaan ei siis tiedä.
En juurikaan välitä siitä, miten pitkä tai lyhyt matka on edessä. Luotan, että elämä kantaa.
Mietteeni odotuksen tässä vaiheessa ovat täynnä nöyrää kiitollisuutta ja kutkuttavaa jännitystä. Minun on vieläkin vaikeaa käsittää sitä, että saimme näin nopeaan lähettää paperimme kohdemaahan. Moni jäi vielä odottamaan omaa vuoroaan. En osaa pukea tunteitani sanoiksi. Tiedän vain, että tällä kaikella on jokin suurempi merkitys.
Kaikkein vaikeinta minun on kohdata heitä, jotka ovat jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä, odottaneet esikoistaan ja odottavat yhä. Seisonko heidän edessään hiljaa, molemmat käteni tarttuneena pieniin kätösiin, suloiset lapset seisomassa molemmilla puolillani?
Otanko heidät iloisena vastaan elämän ääniä täynnä olevaan ja aina sotkuiseen kotiini. "Moikka, mitäs teille kuuluu? Me odotamme kolmatta lasta. Hän voi olla luonamme jo vuoden päästä. Eikös olekin mahtavaa?!"
Voi apua!
Adoption maailmassa ei ole mitään oikeudenmukaista, ei lasten eikä vanhempien kannalta. Moni odottava äiti ja isä yrittää rakentaa siltaa yli synkän ja pitkän dotuksen, ja aina se silta romahtaa. Lasta ei vain kuulu. Moni lapsi tarvitsisi vanhemmat, mutta hän ei niitä koskaan saa.

Odotan, alanko tavoittaa niitä samoja tunteita kuin Pikkusiskoa odottaessa. Malttamattomuutta sekoitettuna kouralliseen synkkää epätoivoa. Toivoa ja toivottomuutta vuorotellen. Jonkun saadessa lapsitiedon olen järjettömän onnellinen, mutta myös aavistuksen kateellinen.
Vielä en niitä tavoita. Olen pelkästään onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Tiedän, että jonain päivänä puhelin soi ja koko perhe on yhdessä.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Opettajan mietteitä

Kevät etenee kohisten ja lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Minun ensimmäinen lukukauteni opettajana. Ja viimeinen. Ainakin toistaiseksi.
Entisessä elämässäni media-alalla huomasin, että pysähdyin usein miettimään, minkälainen opettaja minusta tulisi. Osaisinko antaa sellaisia eväitä elämään, että minut muistettaisiin vielä vuosien päästä?
Viime kesän lopussa tarjoutui oiva tilaisuus toteuttaa opettajahaaveeni. Sain kuin sainkin hakemani paikan monien hakijoiden joukosta, olin intoa täynnä. Jätin lopullisesti paikkani uutisten parissa ja riensin riemurinnoin syksyllä kirjat kainalossa kouluun. Ajattelin, että tämän paremmin eivät voi asiat mennä: saan testata opettajuuttani kunnolla ja voin samalla jatkaa intohimoani lastenvaatealan yrittäjänä.

Jouluun mennessä olin aivan sekaisin. Oppilaat olivat mahtavia: teinejä, joiden kanssa laitoin itseni likoon ja huomasin, että pystyn voittamaan heidän luottamuksensa. Kunnioitus oli molemminpuolinen. Minä pärjään! Minä osaan! Minusta on kasvamassa kelpo ope!
Samalla olin epäuskon vallassa: iltaisin, töistä uupuneena, tuijotin tiliotetta sekavin miettein. Akateemisesti (yli)koulutettuna tein raskasta, vaativaa työtä kelloon katsomatta. Osa-aikaisena tunsin, että teen työtä lähes kokopäivätoimisesti, mutta osa-aikaisen palkalla. Koko ajan eteeni tupsahti uusia töitä ja velvoitteita, mutta se ei näkynyt ollenkaan siinä valkoisessa kerran kuussa postilaatikkoon tupsahtavassa paperissa, jossa komeili hämmästyttävän pieniä lukuja. Minulle maksettiin kaikkien säädösten ja asetusten mukaista osa-aikaisen tuntiopettajan palkkaa, sellaista, jonka työnantajapuoli ja OAJ ovat yhdessä allekirjoittaneet.
Mikä minussa on vikana, kun pelkkä kutsumus, joka oli vahva kuin ikihonka, ei riittänyt minulle palkaksi? Sain tehdä sitä mitä olin jo pitkään halunnut. Silti koin, ettei kukaan arvosta sitä. Minua katsottiin hämmästyksen vallassa, kun en enää ottanut vastaan velvoitteita, joista ei maksettu mielestäni juuri mitään.
Tajusin kipeän totuuden siitä, etten pystyisi jatkamaan näin vuosikausia eläen toivossa, että joskus saan vakituisen viran ja sen myötä kohtalaisen toimeentulon.
Tajusin, että tämän maan koulusysteemi pyörii opettajien kiltteyden, hyväntahtoisuuden, (vääränlaisen?) moraalikäsistyksen ja kutsumuksen vallassa. Minä tupsahdin koulumaailmaan täysin sen ulkopuolelta enkä millään kyennys sulattamaan toimintakulttuuria. Jos jollain muulla alalla toimittaisiin näin, kukaan ei jatkaisi päivääkään.
Koulumaailmassa olin kummajainen, joka ei innossaan, vakituisen viran toivossa, ollut valmis ottamaan vastaan työtä kuin työtä. Kummajainen, joka kertoi ruokatunnilla rupattelun ohella laskeneensa saavansa todelliseksi tuntipalkaksi kuusi euroa.
Luin rehtorista, joka ryhtyi kiinteistönvälittäjäksi. Tunsin riipaisevaa sielun kumppanuutta.
Tämä lukukausi jääköön siis toistaiseksi viimeiseksi. Palo kasvatustyöhön ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Se elää edelleen, mutta tänään ei ole aika toteuttaa sitä paloa.
Sen sijaan jatkan työssä, jossa tunnen samanlaista intohimoa, iloa ja työn paloa kuin opettajan töissä tunnen. Jossa saan aikaa itselle ja lapsille. Ja jossa hyvin tehty työ näkyy myös tilinauhassa. Ja jossa on pidemmät lomat kuin opettajilla:)
Nyt minun ei enää tarvitse pohtia, olisinko ollut hyvä ope. Olisin!

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Tehdään jotain kivaa

Meidän perheen miehet suuntasivat aamutuimaan nokan kohti pääkaupunkiseutua, jossa ohjelmassa on American Car Show. Me tytöt päätimme jo hyvissä ajoin, että mekin teemme tänään jotain tosi kivaa yhdessä, ihan vain naisten kesken.
Aloitin suunnittelun hyvissä ajoin ja esittelin neitokaiselle eri vaihtoehtoja. Voisimme mennä katsomaan jotain mukavaa leffaa, tai ehkäpä teatteriin. Kylpylä olisi myös kiva vaihtoehto. Hei, mitä jos menisimme jo edellisenä iltana ja viettäisimme kokonaisen vuorokauden tyttöjen kesken? Tai jos on kaunis ilma, mennään kaupunkiin piknikille, jonnekin puistoon. Entäs risteily? Otetaan oikein sviitti...
Tai ovatkohan kaupat auki? Shoppailu ja suklaakakku ostosten lomassa kuulostivat minusta ruhtinaalliselta.
Pikkusisko mietti ankarasti eri vaihtoehtoja, punnitsi ja pähkäili pikkuinen otsa rypyssä. Päätöstä ei alkanut syntyä ja minä aloin jo ihmetellä, mitäs mielettömiä se neitokainen pienessä päässään suunnittelee.
"Äiti, nyt mä tiiän! Ollaan kahdestaan kotona ja leivotaan yhdessä kakku!"

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Aprikkalainen setä!

On tavallinen päivä. Minä ripustelen pyykkiä, Pikkusisko leikkii, televisio on unohtunut päälle. Siellä muutama mies juttelee keskenään hollantia, kolme heistä on valkoihoisia, yksi on mustaihoinen ja hänellä on komeat afroletit. En kiinnitä jutusteluun sen kummempaa huomiota ennenkuin Pikkusisko kiinnostuu miehistä telkkarissa.

Pikkusisko: Toi yks setä on kyllä aprikkalainen.
Minä: Ei ole, kyllä se on hollantilainen.
Pikkusisko: No mut ei se näytä yhtään hollantilaiselta, se on aprikkalainen!!!
Minä: Miten niin ei näytä? Miltä hollantilaisen pitäisi susta näyttää?
Pikkusisko: ???????????
Minä: No entä sinä? Etkö sä muka olekaan suomalainen? Näytätkö sä sitten suomalaiselta vai afrikkalaiselta? Ootko sä sitten omasta mielestäs afrikkalainen vai suomalainen?
Pikkusisko: (aivan suttuneena) Hiukan sä oot tyhmä!!! Et tiiä mitään!!

Näin hankalaa, hassua ja ihmeellistä on olla kolmevuotias tavallinen suomalainen tyttö, jolla on Afrikka iholla.