maanantai 7. toukokuuta 2012

Suhtautumisia, osa kaksi

Eilisen postaukseni jälkeen moni jäi odottamaan ajatuksiani siitä, miten adoptioperheisiin oikein pitäisi suhtautua. Tässä tulee vastaus: ei mitenkään. Me olemme ihan tavallisia perheitä, joten miksi meihin pitäisi jotenkin erikseen suhtautua? Taistelemme samoista asioista kuin muutkin lapsiperheet: nukkumaanmenosta, kurahousuista, karkista, ruutuajasta. Nautimme samanlaisista asioista kuin muutkin vanhemmat: lämpimästä lapsesta kömpimässä aamulla viereen, pienten töppösten tassutuksesta lattioilla, saunapuhtaasta pyyhkeeseen kiedotusta piltistä.
On totta, että meissä on jotain vähän enemmän, jotain ehkä vähän vähemmän. Olemme saaneet lapsemme valmiina, omina persooninaan. Heillä ei ole meidän geenejämme, mutta meillä on jotain paljon tärkeämpää, nimittäin yhdessä jaettu arki, kasvaminen osaksi perhettä.
Toivon, ettet yrittäisi niin kovasti suhtautua oikein, että sysäät tämän kaiken olevan ja näkyvän syrjään. Toivon, ettet pelkäisi suhtautuvasi väärin niin kovasti, että olet kuin emme olisikaan. Kun tulemme vastaan, kyllä meitä saa katsoa. Me näymme, joten miksi yrittää kaikin keinoin olla katsomatta? Katso pois, katso samalla tavalla kuin katsot vähän pidempään vaikkapa naista, joilla on täsmälleen samanlainen takki kuin sinulla tai miestä, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon omaa aviomiestäsi. Tuskin silloinkaan jäät tuijottamaan, mutta katsot hiukan pidempään, ehkä hymyilet.
Jos juttelet kanssani, sinun ei tarvitse kuumeisesti miettiä, pitäisikö sinun kysyä jotain tarkemmin lapseni erilaisen ihonvärin vuoksi vai olla viimeiseen asti kysymättä. Jos asia tulee jutustellessamme puheeksi, anna tulla. Siitä ei tarvitse tehdä numeroa, mutta sitä ei tarvitse vaieta kuoliaaksi. Se on osa meitä, niinkuin lapseni biologinen perhe, hänen aikansa syntymämaassaan ja hänen muistonsa sieltä.
Niitä ei voi eikä tarvitse pyyhkiä olemattomiin. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle, ettei hän kuitenkaan enää muista sieltä mitään tai että ei toisella äidillä ole merkitystä, koska minä olen hänen oikea äitinsä; ainoa jolla todella on merkitystä. Hän muistaa, mutta kaikki muistot eivät ole sanallisesti palautettavissa mieleen. Ne ovat tunteita, tuoksuja, ihon kosketusta. Ne pulpahtelevat joskus odottamatta pintaan, ne saavat tulla ja olla meille olemassa. Olen hänen oikea äitinsä, mutta yhtä oikea on se toinenkin äiti. Ei se, etten voinut synnyttää lastani, ole minulta pois. Siksi en kaipaa lohdutusta siitä, etten voinut niin tehdä. Sain hänet syliini, ja se on paljon tärkeämpää minulle.
Sinun ei tarvitse yrittää olla niinkuin hän olisi kuka tahansa meistä. Hän on, mutta ei kuitenkaan ole. Hän piirteitään, taitojaan tai kykyjään ei tarvitse sysätä pois keskustelusta vain siksi, että ne saattavat liittyä hänen taustaansa. Hänestä ei tule keskivertosuomalaista, mutta ei tarvitsekaan. Kuka muka sellainen edes olisi? Hänellä on juuret kaukana, ja se on tärkeä osa häntä. Hänen ihonsa on tumma, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin se olisi vaalea. Jos sinusta pinkki tai oranssi pukee hänen tumman kahvin väristä ihoaan, voi sanoa sen ääneen eikä jättää sanomatta vain sen takia, että toisen ihonväriin ei saa puuttua.
Jos haluat tietää, mistä on hän on kotoisin, kysy. Ja hyväksy vastaus. Jos hän sanoo olevansa Lahdesta, Oulusta tai Hämeenlinnasta, anna olla. Älä enää utele, mistä hän oikeasti on. Kysy kaikkea, mitä kysyt muiltakin tuttaviltasi. Tuskin kysyt keneltä muultakaan, tietääkö hän oikeaa isäänsä, joten miksi ihmeessä kysyisit lapseltani? Tuskin utelet kaikkea uusien tuttavuuksiesi biologisesta taustasta tai heidän sukujensa salaisuuksista, joten sinun ei tarvitse kysyä niitä adoptoiduiltakaan. Voit kohteliaasti kysyä, minkä ikäisenä hän tuli Suomeen, jos se oikeasti kiinnostaa sinua. Samalla tavalla kuin kysyt naapuriltasi, koska hän muutti nykyiseen asuntoonsa. Se ei tietenkään ole yhtään sama asia, mutta tässä tilanteessa sillä ei ole niin väliä.
Kaikki näissä lapsissa on osa heitä. Syntyminen muualla, kasvaminen täällä, ihonväri sieltä, elämä täältä. Sitä ei tarvitse nostaa jalustalle, mutta sitä ei tarvitse vaientaakaan.
Ei se ole niin vaikeaa, kyllä sinä osaat. Kunhat et yritä niin kamalasti suvaita. Ei kukaan sellaista kaipaa, en minä ainakaan.

PS. Nyt kun olen neuvonut sinua, sinä voit ehkä neuvoa minua? Pitääkö lapsettomuuteen suhtautua jotenkin? Minä en osaa, joten olen yleensä suhtautumatta mitenkään. Tai sitten möläytän jotain latteaa. Tilanne on usein kiusallinen siksi, että ihmiset olettavat minun kärsineen lapsettomuudesta ja tilittävät helpommin ajatuksiaan. Minä vastaan, että onpas kamalaa ettet ole vieläkään tullut raskaaksi tai että sait taas keskenmenon. Hirveän vaisua. Ja ihan väärin.

6 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Kiitos postauksesta. :) Kirjoitat hyvin.

Tuo lapsettomuus on kyllä myös kiikkerä aihe. En yhtään ihmettele, että ulkopuoliset eivät osaa suhtautua (taas tuo hieno sana ;D), kun itsekin, vuosien hoitorumban jälkeen, päätä pyöritän ristiriitaisille ohjeille. Huomioi ja älä. Ole myötätuntoinen äläkä ole. Kysy ja ole hiljaa. Jos menoja, joissa lapsia, älä jätä ulkopuolelle äläkä kutsu mukaan. Voi jestas... Itse olen aina ollut tosi avoin ja sillä oikeastaan selvinnyt myös sosiaalisista tilanteista, voin puhua ihan niin syvällisesti ja tieteellisillä termeillä kuin toinen haluaa ja toisaalta olla hiljaa. Huonot vitsit ja tahtomattomat möläytykset nielen jo tyynesti, ei niihin enää jaksa edes tarttua.

Kai sitä pitäisi vaan tuntea yleisönsä. Ei ole mitään yleispätevää ohjetta jolla kohdella tah.lapsetonta. Riippuu ihmisestä, niin ja toki myös kriisin/hyväksynnän asteesta ja vaiheesta... Vaikeaa. ;) Jospa vaan kohdattaisiin ihmiset ihmisinä ja oltaisiin vähän armollisempia ihan kaikki toisiamme ja pieniä virheitämme kohtaan!

Etna kirjoitti...

Kiitos tästä. :) Minäkin tosiaan saatan katsoa muitakin ihmisiä pitkään vahingossa - ja toisaalta ainakin amerikoissa meitä katsottiin pitkään. Tosin kuulemma lähinnä siitä systä että näytettiin kuulemma teinivanhemmilta, vaikka ollaankin parikymppisiä.

Voisin vastata pikkukeskosvanhempana, että mikäli joku läheisesi saa pienen keskosen, onnittele, mutta muista myös toivottaa voimia sekä vanhemmille että pienelle sairaala-aikaan. Ei surunvalitteluja, ei yltiömäisiä onnitteluja. Jos haluat olla hänelle apuna ja tukena, tee jotain konkreettista, vie kotiin ruokaa, kokkaa tai siivoa, Vanhemmat eivät välttämättä ennätä ja jaksa edes syödä kulkiessaan kodin,sairaalan ja kenties vielä työpaikan väliä. Lämmin ruoka on äidille tärkeää sitäkin syystä, että hän voisi pumpapta maitoa. Mutta älä painosta maidon pumppaamiseen tai kysele kuinka paljon maitoa tulee. Voi olla että vaikean alun ja stressin takia sitä ei tule ja äiti syyttää kaikesta itseään.

Jos pidät yhteyttä, muista sanoa että et odota vastausta viestiisi, haluat vain toivottaa jaksamista ja muistuttaa että olet kuuntelevana korvana vanhemmille - olipa heidän tunteensa ja ajatuksensa katkeria, vihaisia, surullisia tai mitä tahansa. Älä kiellä suremasta synnytyskokemuksen puuttumista, älä kiellä suremasta puuttuvaa raskausaikaa. Anna surra kaikkea mitä surtavissa on. Todennäköisesti asiat ja suru iskevät kunnolla vasta lapsen kotiutumisen jälkeen.

Varhaisia keskenmenoja kokeneelle älä myöskään sano että ei saa surra, tai että se oli vasta alussa, tai että eihän se ollut edes vielä vauva. Älä sano että olette nuoria, tai uutta putkeen. Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai on tuomatta. Suru ottaa aikansa eikä sitä tarvitse ruveta vertaamaan toisten suruun ja kokemuksiin.

:) Siinä ehkä jotain.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos minunkin puolestani!

Luulisin, että minulla ei ole suuremmin vaikeuksia nähdä adoptio- tai sijaisperheitä samanlaisina perheinä kuin niitä, joihin lapset ovat syntyneet. Siis käytännössä. Kuten kirjoitit, suunnilleen samaa arkea varmaankin kaikissa lapsiperheissä eletään, ja ne asiat, jotka erottavat adoptioperheet muista, eivät kai muille juuri kuulukaan.

Tuota satunnaista kohtaamista ja katsomista olen miettinyt enemmän - mukavaa, että kirjoitit vielä siitä. Olen miettinyt, että on eri asia, jos kadulla ottaa vaikka lapseen (tai mikä ettei aikuiseenkin) katsekontaktin ja hymyilee, jolloin kohtaaminen on tasa-arvoisempi kuin jos katsoo pitkään toista enemmänkin objektina, ikään kuin ohi. Tai ainakin näin olen omien lasteni kanssa kokenut (mekin taidamme useahkosti kerätä keskimääräistä enemmän katseita, tosin muusta syystä kuin harvinaisesta ihonväristä).

Anonyymi kirjoitti...

Ihana :)

ja komppaan täysillä Poikkeaman ohjeita! Lisäisin vielä että kun kuulet että jollekin on tulossa perheenlisäystä muuten kuin itse synnyttämällä, älä ala päivittelemään että kyllähän te vielä omiakin ehditte tehdä, älkää nyt hätiköikö. Kun joku kertoo ettei voi saada omia lapsia, älä ala kertomaan naapurista joka sai 3 tervettä lasta vaikka lääkärit olivat sanoneet ettei hän voi saada lapsia.

Sijaisäitinä ihmettelen sitä miksi pitää aina sanoa meidän olevan samannäköisiä? Emme ole, oikeasti. Toki ilmeissä ja eleissä on vuoden jälkeen jo paljon samaa. Hymähdän ja vaihdan puheenaihetta. Älä kysy miten te viitsitte hoitaa muiden lapsia.

Naisena suren sitä etten ole saanut kokea synnytystä. Kaikista kauhukertomuksista huolimatta. Älä sano että en ole menettänyt mitään kokemisen arvoista.

Sijaislapsen kanssa huomioitavaa: hänellä on kaksi kotia ja hänelle ei ole ongelma, että hän sanoo kahta naista äidikseen. Toisessa kodissa hän asuu ja toisessa käy jos mahdollista. Vaikka hänellä olisi kuinka ihana sijaiskoti ja -vanhemmat, hän silti suree ekan kodin murheita ja on huolissaan vanhemmistaan, aina. Älä mitätöi sitä huolta ja murhetta, auta häntä jaksamaan. Älä anna pieleen menneiden ensimmäisten vuosien määrittää tulevia vuosia, näe ärjynkarjunriehun takaa se pieni joka oikeasti pyytää apuasi lentosuunnan oikaisemiseen.

Huh, tuolta ne vaan hyppäsivät takaraivosta tänne. Ehkä seuraava möläyttelijä pääsee vähän helpommalla ;)

Tähtönen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Erityisesti olin ilahtunut, että mainitsit olevan ok, jos teitä tuijottaa.
Mua aina hämmentää juuri se reaktio, mitä mainitsit edellisessä kirjoituksessa, että lapset revitään jotain muuta katsomaan. Samaa tehdään vammaisten ja muuten jotenkin huomiotaherättävien kanssa. Miks lapsi ei saa tuijottaa? Lapsi näkee jotain uutta ja erilaista, ottakai se kiinnostaa. Jos sitä ei saa tuijottaa, vaan vanhempien hätäisestä rekstiosta opii vain, että todellakin tuossa on jotain outoa ja ihmeellistä. Kyllähän lapsi kuitenkin niitä muita "tavallisia" ohikulkijoita saa katsoa. Kaukana on se tasa-arvoinen hyväksyvä inkluusion yhteiskunta, jos lapsesta asti opetetaan, että tuossa on jotain kummaa ja saastut jos katsot päin.

Emppa kirjoitti...

No huh, en siis oo toiminut ihan vaarin :) Mulla on paha tapa katsoa ja katsoa uudestaan. Nyttemmin en sentaan enaa osoita sormella, mutta lapsi on naemma perinyt sen tavan... Suomessa se on melko kiusallista, silla laps on aina niin ilahtunut nahdessaan afrikkalaisen nakoisia (nayttavat paljon tutummilta kuin valkonaamat) ja se on kiusallista, kun kaikki luulevat, etta lapsi on jotenkin pahatapainen.