maanantai 19. tammikuuta 2009

Erään naisen tarina

Nainen nosti kauniit kasvonsa kohti aurinkoa. Hän ei ollut enää ihan nuori, mutta hän oli edelleen hyvin kaunis. Naisen sylissä nukkui pieni tyttö, kääritty vaaleanpunaiseen peittoon. Tyttö oli suloinen, uskomattoman suloinen. Pieni käärö oli tuonut mukanaan valon naisen elämään ja siksi hän oli antanut tyttärelleen nimen Valon lapsi.
Marraskuu Johannesburgissa oli ollut lämmin. Lämpö syveni, vehreys kasvoi, luonto kukki. Nainen oli niin onnellinen. Hän asui pienessä talossa yhdessä sisarensa ja vastasyntyneen suloisen tyttärensä kanssa. Sisarella oli töitä ja kolmen naisen talossa riitti iloa ja rakkautta. Päivät kuluivat, sitten kuukaudet. He olivat onnellisia.
Kaiken kauniin keskellä nainen ei halunnut nähdä, miten varjot tulivat lähemmäksi. Pienen tyttären silmiin hiipi väsymystä. Hän hengitti koko ajan raskaammin ja nukkui paljon. Joka päivä hiukan enemmän. Päivä toisensa jälkeen. Pian selvisi, että pieni sydän oli hyvin sairas. Nainen tunsi omankin sydämensä särkyneen.
Ruoho kellastui ja kylmä kosteus hiipi koteihin. Nainen kantoi lasta pitkin Johannesburgin katuja ja rukoili vastausta. Hän tunsi voimiensa alkavan hiipua. Joka päivä hiukan enemmän. Ilo sammui molempien silmistä.
Eräänä päivänä nainen astui lapsensa kanssa kirkkoon ja pyysi apua. Hän tiesi, ettei hän ehkä jaksaisi enää kauan. Lapsi ei jaksaisi enää kauan.
Lapsi näki kyyneleet äitinsä silmissä, mutta ymmärsi kaiken vasta kun äiti kääntyi ja lähti. Eikä katsonut enää taakseen.

Valon tyttö pääsi hyvien ihmisten hoiviin. Hän ikävöi äitiään, mutta jaksoi jo hymyillä.
Nainen itki. Hän halusi tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta kaipaus oli repiä hänet rikki. Hän päätti hakea tyttärensä takaisin.
Se aamu oli kylmä ja kostea. Nainen oli illalla pakannut valmiiksi lämpimiä vaatteita itseään ja tytärtään varten. Aamulla hän hakisi tyttärensä kotiin ja kaikki kääntyi hyväksi jälleen. Pian he olisivat yhdessä eivätkä eroaisi enää koskaan.
Niitä vaatteita ei tarvittu koskaan. Ei enää. Nainen oli nukkunut yöllä pois. Viimeisenä unenaan hän näki edessään pienen tyttärensä sievät kasvot.

Nainen ei koskaan saanut nähdä, miten pieni sydän korjattiin terveeksi jälleen. Tytär kasvoi ja vahvistui. Hän hurmasi kaikki. Hän otti ensimmäiset hapuilevat askeleensa meluisan lapsijoukon kannustaessa ympärillä. Tytär ei osannut surra sitä, ettei hänen äitinsä nähnyt niitä askeleita.

Tänään tuo pieni tyttö laulelee ja hyppii edessäni. Hän kiskoo kissaa hännästä ja kikattaa ilkikurisesti; hän piirtää tussilla kaapinoveen ja hyppii hihitellen sohvalla; hän mussuttaa oven takana Isoveljen nappaamia pipareita ja rutistaa minua kaulasta kesken leikin.
Kuulen ihmisten kysyvän, miten joku äiti voi hylätä lapsensa. Minä en ainakaan ikinä voisi, he sanovat. Me emme jaksa vastata, me käännämme kasvomme kohti aurinkoa. Kohti valoa.

10 kommenttia:

Cherika kirjoitti...

Olen sanaton. Kyynelehdin täällä enkä osaa lopettaa.

Äityli kirjoitti...

Kerrassaan koskettavaa tekstiä.Itku täälläkin tuli. terv.adoptioäiti

Team Harjavalta kirjoitti...

Voi että sua, sä kirjoitat niin kauniisti- mä pystyin ihan siirtymään tuohon tunnelmaan niin syvälle tuon kirjoituksen tiimoilta- että puristaa sydämestä.

Tarja

Salanimi kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu

Pikkulilli kirjoitti...

Kiitos teille palautteesta, te ihanat ihanat ihmiset. Ja kiitos kun jaksatte lukea. Oikeastaan minun on joka tapauksessa pakko kirjoittaa, koska elän kirjoittaakseni ja kirjoitan elääkseni ja juuri muuta en sitten teekään. Joten on ihan kiva, että joku muukin lukee näitä kuin minä ja tyttäreni ja poikani joskus sitten aikojen kuluttua...

Afromama kirjoitti...

Voi itku... Tuli ihan mieleeni suosikkibiisini, Angelique Kidjon Pearls. Suosittelen!

Ihanasti eksyksissä kirjoitti...

Näitä tarinoita on tärkeä kirjoittaa! Tarinat lastemme elämästä ovat suurempia, kuin kukaan koskaan voi arvata.

Pia kirjoitti...

Niiiin kaunis tarina! En olekkaan pitkään aikaan muistanut täällä vierailla, onnekseni vierailin nyt. Päivästä tuli heti paljon merkityksellisempi. Tarina on siis lapsesi tarina, eikö niin? Saanko vielä kysyä kuulitko itse tarinan adoptioprosessin aikana ja onko se kokonaan totta?

Pikkulilli kirjoitti...

Kyllä tämä on ihan oikea erään naisen ja erään pienen tytön tarina. Paloista koottu, mutta oikea tarina:)

Tiia kirjoitti...

nytpä olen päivän mittaan lueskellut näitä, löytyi tämä koskettava tarinakin! Mä jaksan uskon, että ihan AINA lapsen "hylkäämiseen" on joku painava syy!