lauantai 25. heinäkuuta 2009

Ambomaalta yhdeksi meistä

Asun maaseudulla, viljavien peltojen, idyllisten sorateiden, laiduntavien lehmien, sianpaskan imelän tuoksun ja uteliaiden naapurien keskellä. Minulla on tytär, joka on adoptoitu Afrikasta. Nämä kaksi tosiasiaa saavat joskus kaupunkilaiset ystäväni ihmettelemään, miten pärjäämme siellä maalla, kun meillä on tuollainen lapsi.
Kiitos kysymästä, hyvin pärjäämme! Maalla selviytyy, kun omaa järkähtämättömän huumorintajun sekä jäätävän itseironisen asenteen. Eikä ole niin turhantarkka omasta reviiristään.
Täällä maalla maahanmuuttaja, on hän sitten Puolasta tullut modernin ajan renki tai Afrikasta tullut pieni adoptiolapsi, on ihminen ihmisten joukossa. Täällä on totuttu kaiken maailman kylähulluihin, siksi erilaisuuden sietokyky on keskimääräistä parempaa. Itse asiassa tätä erilaisuuden sietokykyä peräsi myös tutkija Olli Löytty teoksessaan Maltillinen hutu - tarinoita kulttuurien kohtaamisesta. Hänen mielestään maahanmuuttokysymyksessä ei pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta. Meidän ei ole mitään syytä suhtautua yhteenkään tulokkaaseen ylistävän kritiikittömästi tai vihamielisesti. Meidän tulisi vain oppia sietämään. Sietämään sitä, että meidän kyläkirkkomme viereen jonain päivänä nousee moskeija tai meidän naapurillamme on kummallisia tapoja.
Löytty hei, oletko huomannut, että tätä sietämistä täällä maalla on vuosisatoja harjoiteltu ja siksi olemme siinä mestareita? Naapuria on ollut pakko sietää, koska huomenna saatat olla pulassa ja tarvita hänen apuaan. Jos leikkuupuimurisi leviää juuri ennen sadonkorjuuta, vilja jää pellolle, mikäli olet napit vastakkain sen saakutin naapurin isännän kanssa, jolla on ehjä puimuri.
Tälläisen sietämiseen perustuvan yhteisöllisyyden, todellisen afrikkalaisen ubuntun lisämausteena tulee julkisuus. Täällä maalla ei juuri ole omaa tilaa, on vain julkista tilaa. Naapuri tietää kaikki asiasi. Kun tarvitset apua, voit olla varma, että puoli kylää tulee apuun. Voit olla myös varma, että seuraavana aamuna se toinenkin puoli kylästä tietää, mitä teillä tapahtui.
Loistava esimerkki tästä on muuan juopunut saunoja. Eräänä kauniina kesäiltana kylässämme tapahtui kauhea onnettomuus: pienessä maistissa ollut iäkkäänpuoleinen mieshenkilö luiskahti saunoessaan isoon saaviin ja jäi sinne jumiin. Koska miesparka kärsi selkäkivuista, hän ei päässyt saavista omin voimin ylös. Avuksi hälytettiin paikallinen nokkela vpk sekä ambulanssi. Saavi ukkoineen raahattiin saunasta pihalle ja alkoi melkoinen operaatio miehen irrottamiseksi. Siinä tarvittiin hoksottimia ja aikaa meni. Mies poltteli saavissa istuen tupakkaa ja nautti kesäillasta sillä välin, kun naapurit pohtivat ankaristi, miten hänet saadaan saavista pois. Loppu oli kuitenkin onnellinen, sillä vpk leikkasi saavin rikki ja mies saatiin paareille ja sairaalaan.
Yhteisöllisyyden nimissä apu oli siis lähellä, mutta niin oli yleisökin. Seuraavana aamuna jokainen kyläläinen tiesi tapahtuneesta.
Ai miten jutun otsikko liittyy tähän tarinaan? No siten, että erään ambomaalaisen tarina on loistava esimerkki siitä, miten maaseudulla ihminen otetaan ihmisenä ja miten häntä siedetään. Siitä kerron kuitenkin ensi kerralla...

5 kommenttia:

Salanimi kirjoitti...

Melkonen hässäkkä paljussa :D Mua kiehtoo tavallaan "maalaiselämässä" just se ajatus, että kaikki tuntee kaikki, vaikka sen maalla lapsuutensa eläneenä muistan olleen ahdistavaakin. Silti siellä on sellainen turva, jota ei kaupungissa saa, sinne mahtuu kylähulluja, juoppoja ja muita samaan malliin ,mutta ihmiset tietää, että "se on se naapurin Reino taas humalapäissään" tms. :) No nyt katkesi ajatus, pitää "viimeistellä" hammaspesijän pesujälki :)

Salanimi kirjoitti...

Jatkoa :)
Olen monesti miettinyt just sitä, että luulen ainakin/haaveilen, että maalla sitä äkkiä meidän(-kin) lapset on vaan ne naapurin mukulat, siitä huolimatta, että ovatkin Afrikasta alunperin :)

Pikkulilli kirjoitti...

Nuorena se yhteisöllisyyden varjopuoli, oman tilan puute, oli ahdistavaa. Ei voinut esittää mitään tai yrittää olla muuta kuin oli, koska kaikki tunsivat ja tiesivät. Nyt sen osaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin ja pienten lasten äitinä osaa arvostaa sitä, että apu on aina lähempänä kuin arvaakaan.
Ja totta: pieni Afrikasta tullut tyttö on kummajaisuusasteena täällä samaa luokkaa kuin naapurin uusi traktori. Ensin katotaan, että "jaahas, sen on sitten tommonen, onpas komee", ja se on sitten siinä. Sen jälkeen olet yksi muiden joukossa, hyvässä ja pahassa.
Isoveljen kaverit ovat antaneet meidän tytölle hellittelynimen "Likka", tai jos ovat oikein hyvällä päällä, se on "Pikkulikka". Ja se meidän pirpana on kaikille muillekin, ihan vaan meidän likka.
Tarina ambomaalaisesta tulee pian...

Tuazophia kirjoitti...

Löysin blogisi ja luin kaikki viestit. Nauroin aika paljon. Kiitos illan piristyksestä!

Pikkulilli kirjoitti...

Tervetuloa, Tuazophia! Ja apua noita käsityöaiheisia blogeja, ne saa minut aivan vihreäksi kateudesta:)