keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Se tummaihoinen tyttö

Kun perheessä on lapsia ja aikuisia vähän joka värisiä, joskus ei voi olla miettimättä, miltä mahdamme ulkopuolisen silmissä näyttää. Paino sanalla joskus, sillä useimmiten koko asiaa ei tule ajatelleeksi lainkaan. Jos lapsi saa raivokohtauksen, kun peukku ei suostu pujahtamaan lapasen peukkukotiin, tai jos lapsi ei halua tänään kumisaappaita tai jos maksalaatikko ei maistu tai jos samaa Hermanni Hiiri -kirjaa joutuu lukemaan tuhat kertaa, ei ihonväri ole ihan päällimmäisenä mielessä. Lapsiperheen arki on lapsiperheen arkea, oli iho suklaata tai vaniljaa.
Paljon enemmän arjessa merkitsevät muut meidän lapsiin liittyvät asiat, kuten vaikkapa se, että on syntynyt toiseen perheeseen, elänyt toisten aikuisten ja lasten kanssa ja elää nyt täällä meidän keskuudessamme, vihdoinkin kotona oman isän ja äidin luona. Siitä syntyneet jäljet ovat paljon merkityksellisempiä kuin ihon väri. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun kaverin lähteminen kotiin saa aikaan hermoromahduksen. Siinä on äidin aivan turha selittää, että ystävä tulee takaisin viidessä minuutissa, jahka on hutaissut makaronilaatikon napaansa; kohta se jo on tässä ketsupit suunpielessä. Se ei auta, jos jostain lapsen sisältä kumpuaa järkyttävä tyhjä olo. Niinpä, ne paljon puhutut erokokemukset ja niiden jäljet.
Tumma suklainen hipiä on kuitenkin se asia, jonka jokainen ensimmäisenä huomaa. Asia, joka tekee lapsistani muiden silmissä erikoisen (ja minun silmissäni aika tavallisen).
Olen yrittänyt välillä seurata, miten oma lapseni tai hänen tapaamansa muut lapset suhtautuvat ihonväriin. Ainakin eri tavalla kuin aikuiset. Jos joku lapsi kuvailee minun lastani kolmannelle pikkuihmiselle, hän saattaa käyttää vaikkapa tällaisia määrittelyjä: se tyttö jolla on ne korvikset, se poika jolla on vihreä sienipaita, se tyttö jolla on ne hienot kengät ja joka käy meidän kanssa jalkapallossa. Aikuinen ei kuvaa minun lapsiani koskaan näin asiantuntevasti, vaan aina näin: se tummaihoinen tyttö. Usein myös lisätään johonkin väliin sana kaunis tai pojastamme puhuttaessa sana söpö. Kun Isoveljestä tulee puhe, aikuisten mielestä hän on se poika, jonka pikkusisarukset ovat jostain Afrikasta.
Lapset myös kommentoivat ihonväriä suorasukaisemmin: Miksi sä oot noin ruskee? Mä oon syntynyt Afrikassa. Ai jaa kiva, onko sulla Zhu Zhu Pets?
Suurin osa lapsista ei kommentoi mitenkään. Uuden ystävän loistava piirustustaito tai upeat Hello Kitty -lenkkarit ovat tuhat kertaa merkityksellisempiä juttuja kuin hänen ihonsa väri.
Toivoisin, että myös aikuiset ottaisivat oppia pieniltä lapsilta. Tässäkin suhteessa.

PS. Meille kuuluu hyvää, mutta tosi kiireistä. Peukku palasi hoitovapaalta töihin ja minä hoidan kotona sekä katrasta että työtäni. Siis palkkatyötä, kotityöt jäävät hoitamatta:) Lapset kasvavat kohisten, Pikkuvelikin on venähtänyt kesästä kahdeksan senttiä. Hän täytti lokakuussa kaksi vuotta, on utelias ja elämää täynnä oleva pieni mies. Kävimme juuri neuvolassa ja kotimatkalla meinasi tulla itku. Tämä täysin terve, ikätasoisesti kehittynyt sirkeäsilmäinen pieni mies on todella se sama poika, josta saimme ensimmäiset alustavat (ja järkyttävät) tiedot 11 kuukautta sitten ja joka oli silloin niin vakavasti erityistarpeinen, että luulin kuolevani pelosta. Tässä hän nyt on, juoksee ja koheltaa, huutaa äitiä ja iskää. Ja osaa kymmenen muutakin sanaa!

4 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

olen kiinnittänyt huomiota ihan samaan: lapset löytävät kavereistaan sen olennaisen. Ja se on kyllä varsin eri, kuin aikuisen ensimmäinen ja olennainen :)

Minä pohdin tätä havainnointia lähinnä ryhmätasolla - miten lapset ja aikuiset huomaavat erilaiset ryhmät.
Omien muksujeni vähintäänkin tikkurilan värikartalta näyttävässä päiväkodissa oli lasten ensimmäisen näkemyksen mukaan "kasvilaiset" ja "muut" - kasvissyöjät ja sekasyöjät.

Kavereihin viitattiin poikkeuksetta tyyliin "jos sä joskus näät tytön jolla on naurava naama, se on mun kaveri".

Jossain välissä huomasin itse, etten enää rekisteröi pientä tummaa poikaa tekemässä lumiukkoa (ooo - outoa!), vaan rupesin huomaamaan, että kappas, naapurin naperot ovat pihalla, ja huikkasin että mitä kuuluu.
Aikuisella se vaan kestää kauemmin, varsinkin jos kontakti on satunnaista.

pikkupikkuriikki kirjoitti...

Kiva kun olet kirjottanut..

Mä llekirjoitan myös tuon saman aikuisten ja lasten suhtautumisen ja havannoinnin suhteen..meillähän on pieni tyttö jolla on melko kookas mansikkaluomi poskessaan..itse sitä ei edes "näe" ollenkaan..onhan se ollut siinä aina ja elämässä ja nimenomaan tämän lapsen alussa on ollut selviytymistä niin että yks mansikkaluomi on aivan toisarvoinen...vieraat aikuiset sitä kauhistelee..ja etenkin ulkomailla, lapset kysyy tyyliin mikä se on tai onko siihen joku sattunut ja kun kertoo sen olevan mansikkaluomi, vastaus on aha ja huomio kiinnittyy jo seuraavaan asiaan...

Kirjoitukseni on varmasti sekava..on hankala kun ei näe kirjoittamaansa...anteeksi kännykkä viestini, mutta sponttaanisti halusin sanottavani laittaa(tässä mäkkärissä ollessa ja lapsen ruokailun loppumista ootellen).

Viivi kirjoitti...

Moikka, hauskaa kun olit kirjoittanut. Olen aina silloin tällöin käynyt lukemassa, mutta sen kummempaa aihetta kommentointiin ei ole vielä aiemmin tullut, vaan nyt pitää kirjoittaa.

Meillä on myös pieni tumma ihana poika, joka täytti lokakuussa kaksi. Hän on tullut kotiin Keniasta, josta tulimme kaikki kotiin kesällä. Sitten meillä on isosisko. Ja vielä haaveilemme kolmannesta.

Mä olen vielä totuttelemassa olemaan tumman lapsen äiti täällä Suomessa (Afrikassa jo totuin siihen), mutta huomaan jo monesti, etten enää useinkaan muista meidän olevan vähän erinäköinen perhe. Siitä tulee maailman luonnollisinta.

Olen muuten hullaantunut lastenkirjoihin, josta perustin blogin hiljattain, ja siellä nostan esiin myös Afrikasta tai adoptiosta kertovia kirjoja.

Iloista loppuvuotta!

Mayo kirjoitti...

Kirjoitat hyvin asioista. Nyt jo parikymppisten adoptiolasten äitinä täytyy sanoa, että arkipäivä on aikoja sitten jyrännyt yli kaikesta. Kukaan ei enää edes ajattele, että lapseni ovat ulkomailta : )

Jotkut perussuomalaisten kommentit saavat heidät näyttämään mielestäni täysiltä idiooteilta, jotka voisi kipata kottikärryillä kaatopaikalle : D