sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Minusta tulee isona julkkis

Pakko myöntää, että kukkahattutätiä (eli minua) alkaa hiukan huolestuttaa. Luin taannoin Me Naisista näyttelijä Mikko Koukin ja kirjailija Nina Revon haastattelua. Kouki kertoi vierailleensa kouluissa kertomassa näyttelijän työstä. Hänen mukaansa kukaan nuorista ei ollut kiinnostunut siitä, mitä näyttelijä tekee, vaan siitä, miten paljon hän saa kutsuja erilaisille kokkareille.
Ruotsinlaivoilla järjestetään risteilyjä, joissa seilaavat ja sähläävät keskenään Hunksit, missit, kiekkoilijat, Big Brother -tähdet ja Seiskajulkkikset. Kun työskentelin nuorten parissa opettajana, heidän suurin unelmansa oli päästä Itämeren aalloille moisessa seurassa.
Mistä me haaveilimme 15-vuotiaana? Minä haaveilin, että löytäisin Suuren Rakkauden. Saisin ihanan omakotitalon maalta, suloisia lapsia, pienen koiran ja työn, jossa viihtyisin ja josta tienaisin sen verran kuin tarvitsisin. Matkustelisimme joskus, ja iltaisin kun lapset olisi peitelty nukkumaan, me lukisimme Suuren Rakkauteni kanssa romaaneja, joisimme lasin viiniä ja keskustelisimme kirjallisuudesta.
Unelmani toteutui. Tai no ei ihan. Peukku lukee luvattoman surkeaa (korkea)kirjallisuutta ja sen takia en edes yritä keskustella hänen kanssaan kultivoidusti kirjallisuudesta. Kaikkea ei voi saada.
Nuorena en olisi suin surminkaan halunnut karkeloihin julkkisten kanssa, koska kavereiden kanssa oli paljon hauskempaa. Varsinkin jos pääsimme laivalle alaikäisinä ja saimme jostain vähän Triple Seciä. Olisimme kuolleet, jos paparazzi olisi kuvannut meitä Seiskaan. Julkkiksia emme seuraamme kaivanneet; tosin kerran XL5 (muistatteko sen ihanan poikabändin?) tunki kanssamme samoihin karkeloihin, mutta siitäkin tragediasta selvittiin.
Jos joku olisi ehdottanut, että meidät suljettaisiin kuukausiksi ventovieraiden kanssa outoon taloon, jossa kamerat seuraisivat meitä herkeämättä ja kansa katsoisi, kun meidät juotettaisiin umpihumalaan, olisimme pitäneet ehdottajaa älyvapaana typeryksenä. Me yritimme kaikin keinoin peitellä mokiamme, emme levitellä niitä koko suvulle.
Mitä vikaa on tavallisessa keskiluokkaisessa elämässä; tila-autossa, Kanariansaarissa, rivarissa ja tiistaijumpassa? Minä olen onnellisimmillani juuri silloin, kun päivän työt on tehty, lapset ovat nukkumassa, edessä on kulhollinen jätskiä ja telkusta tulee Downtown Abbey. Ihan parhautta!

3 kommenttia:

Solo Maman kirjoitti...

Tuota minäkin usein mietin: mitä vikaa on tavallisuudessa? Joka päivä huomaan olevani onnellisin juuri sen tavallisuuden keskellä.

Anna kirjoitti...

Hear, hear! :)

pikkupikkuriikki kirjoitti...

Pitkästä aikaa taas käväisin täällä lukemassa uusimmat juttusi, voi mieletön mikä ihana pikkusisko teillä siellä onkaan! :)