tiistai 31. maaliskuuta 2009

Kaksi äitiä ja kaksi isää

Pikkusisko istuu auton takapenkillä ja mutustaa suklaata. Minua harmittaa, koska autoni vaihtoarvo laskee silmissä joka kerta kun lapseni saavat takapenkillä käteensä jotain suuhun sopivaa. Kesken arkisen tilanteen Pikkusisko tivaa, missä Saran äiti mahtaa olla. Ihmettelen kysymystä ja arvelen Saran äidin olevan kotona. Pikkusisko väittää 2-vuotiaan tomeruudella, ettei se ole missään olosuhteissa mahdollista ja ettei hän tarkoita äiti-tätiä, vaan sitä toista, sitä joka asuu jossain muualla. Äkkiä arvaan, mitä likka ajaa takaa ja kerron hänelle, että Saralla on vain yksi äiti.
Näen peruutuspeilistä, kuinka ihanat ruskeanmustat silmät laajenevat hämmästyksestä ja suklainen suu loksahtaa auki. Alkaa surkea päivitys: siis Sara-paralla on vain yksi äiti, ei Afrikan äitiä lainkaan. Pikkusisko katselee ohi vilistäviä maisemia, näyttää myötätuntoiselta. Miten kauhea kohtalo Saralla onkaan, vain yksi äiti! Pikkusisko vakuuttaa lohduttavansa Saraa seuraavan kerran kun tapaamme. Siis siinä tapauksessa, ettei Sara ota leluja hänen leikistään.
Siinä autolla ajellessani huomaan, että nämä kaksi ihmistä, tyttäreni biologiset vanhemmat, ovat koko ajan perheemme arjessa mukana. He ovat aikoja sitten lakanneet olemasta Afrikan äiti ja isä, he ovat vain Äiti ja Isä, ihan niin kuin mekin, jotka tätä arkea Pikkusiskon kanssa elämme.
Pyykkiä viikatessani saatan puoliääneen todeta tyttärelleni, että sinun äitisi on täytynyt olla todellinen kaunotar, koska sinäkin olet noin kaunis. Jollain ihmeellisellä tasolla 2-vuotias luovii äitien viidakossa kuin kala vedessä: hän tietää aina, kummasta äidistä tai isästä milloinkin on kysymys. Jostain kumman syystä äidin kauneudesta puhuttaessa tyttäreni ei koskaan tarkoita minua:)
Isoveli kehittelee leikkiessään tarinoita, jossa Pikkusiskon isä on heimopäällikkö ja Pikkusisko oikeasti prinsessa. Näissäkään leikeissä Pikkusisko ei koskaan näytä sekoittavan isiään. Sitäkään en yhtään ihmettele: rikkinäisissä kalsareissa, villasukissa ja parta ajamattomana tallusteleva ihana mieheni muistuttaa järkähtämättömän vähän afrikkalaista xhosa-päällikköä.
Haluaisin niin nähdä, miltä nämä kaksi ihmistä näyttävät. Pikkusisko on heidät nähnyt, joten pyysin häntä eräänä iltapäivänä piirtämään kuvat Äidistä ja Isästä, jotta minäkin näkisin heidät. Kuvauksen perusteella heillä on valtavat epämuodostuneet päät, tihrut silmät, pienet vinot vartalot. Toisella heistä on leuassaan valtavia viiruja, kuulemma partaa. En tiedä, kumpi se on, Äiti vai Isä.
Olen niin sanomattoman kiitollinen näille kahdelle hahmolle, jotka ilmestyivät kuvina eteeni suomalaisen pirtinpöydän ääressä heidän tyttärensä kuvaamana. He ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikeita päätöksiä, virheitäkin. Silti he ovat saaneet aikaan jotain ainutlaatuista, minun oman tyttäreni.

2 kommenttia:

Ihanasti eksyksissä kirjoitti...

Huomaan itsekin ajattelevani pienen tyttöni afrikan äitiä usein. Kannan oikeassa nimettömässäni hopesormusta, joka on samanlainen kuin afrikan äidille muistoksi lähettämäni sormus. Sormukseen on kaiverrettu yhteisen tyttäremme nimi. Tunnen valtavaa kiitollisuutta tätä naista kohtaan. Hän on tehnyt valinnoista suurimman, luopunut omasta lapsestaan, jotta lapsella olisi mahdollisuus toisenlaiseen elämään.

Pikkulilli kirjoitti...

Niin, näihin ihmisiin muodostuu jotenkin ihan kummallinen tunneside, johon sekoittuu huikaisevaa kiitollisuutta ja joskus myös pohjatonta surua siitä, että he eivät ole saaneet tätä ihmettä luonaan pitää.