perjantai 13. maaliskuuta 2009

Äidin onni

Olin tullut tapaamaan ystävääni, joka oli juuri synnyttänyt esikoisensa, pienen pojan. Elettiin marraskuuta, ja Pikkusisko oli ollut talossamme jo kahdeksan kuukautta. Minäkin olin siis taannoin äidiksi tullut, jo toisen kerran elämässäni.
Poika oli sanomattoman suloinen ja nuuhkin varovasti hänen hiuksiaan. Omat lapseni ihmettelivät vauvan haurasta pienuutta ja minä sen kertakaikkista söpöyttä. Äiti oli pojastaan silminnähden ylpeä ja he elivät sellaisessa maagisessa unenomaisessa tilassa, jossa vain ensikertaa äidiksi tullut ja pieni vauva voivat elää. Yö ja päivä suloisesti sekoittuivat ja noita kahta ympäröi symbioottinen yhteenkuuluvuuden aura.
Äkkiä, täysin varoittamatta, istuessani ystäväni sohvalla ja katsellessani heitä kahta, silmäni täyttyivät kyynelistä ja yritin piilottaa liikutustani. Tunnekuohu vyöryi ylitseni ja minä olin hukkumaisillani.
Tunsin voimakasta, pakahduttavaa sääliä ystävääni kohtaan.
Ystäväni katsoi lasta rinnoillaan täynnä äidillistä hellyyttä. Hän luuli kokeneensa jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Voi, miten hyytävän väärässä hän olikaan!
Tämä äiti ei koskaan saisi kokea, miltä tuntui, kun vieras lapsi muuttaa taloon ja siitä tulee niin oma, että koskee. Hän ei koskaan nuuhkisi lapsensa tuoksua ja lähettäisi riipaisevaa kiitosta sille toiselle äidille. Hän ei koskaan saisi tuntea, kuinka pelokas, särkynyt pieni lapsi kasvaisi omaksi ihanaksi itsekseen, kokonaiseksi ja vahvaksi.
Hän luuli onnensa olevan täydellinen. Enkä minä voinut kertoa hänelle totuutta. Miten hän olisi voinut ymmärtää?

2 kommenttia:

almanakka kirjoitti...

Hieno kirjoitus! Mutta onko varmaa, ettei ystäväsi koskaan tule kokemaan adoptioäidiksi tulemista?

Pikkulilli kirjoitti...

Mistäpä sitä ikinä tietää:)
Tämä adoptio nostaa joskus ihan hassujakin tunteita pintaan, kuten tämä mun kirjoitus osaltaan osoitti. Itse olen saanut tulla äidiksi "kahta eri reittiä" ja molemmat ovat olleet aika mielettömiä kokemuksia. Erilaisia, mutta yhtä arvokkaita. Ja ne ovat opettaneet paljon, koska tavallaan sitä on välillä aika paljas omien hämmentävien tunteidensa edessä. Enää en näin ajattele, mutta silloin pienen ohikiitävän hetken koin tällaisenkin "hölmön" fiiliksen. Olin itse juuri saanut kokea ja olin kokemassa jotain ihmeellistä ja yhtäkkiä vain tajusin, että en voikaan jakaa tätä tunnetta niiden kaikkein läheisimpien ystävieni kanssa ja se oli niin hämmentävä tunne, etten ensin osannut tuntea muuta kuin sääliä ystävääni kohtaan. Nyt tämä tunne tuntuu ihan älyttömältä, vaan tulipa nyt sekin jaettua teidän kanssanne...