sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Nämä päivät

Nämä päivät ovat ainutlaatuisia. Ensimmäisiä päiviä, viikkoja, kuukausia. Näistä alkaa yhteinen elämänmittainen taival Pikkuveljen kanssa.
Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän oli iloinen pieni poika. Hei, kiva uusi täti ja setä ovat tulleet vierailulle, niillä on lapsiakin! Minäpä hiukan hymyilen niille! Lahjoja, onpa mukava repiä käärepapereita ja hiukan maistaa, nam nam!
Sitten hän huomaa, että nyt tapahtuu jotain. Ilo vaihtuu hämmennykseksi, peloksi.
Autossa matkalla pois lastenkodista isän sylissä istuu totinen pikkupoika. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi eräs kuva: katson pikkuruista kättä. Se puristaa uutta lahjaksi saatua lelua. Sormet ovat aivan valkoiset.
Hän ei itke, ja se pelottaa minua. Huuda nyt, huuda suoraa huutoa! Älä anna itsellesi tehdä näin, laita vastaan!
Ensimmäisinä yhteisinä päivinä lapsi katoaa jonnekin. Vaikka hän on sylissä, lähellä, hän on silti kaukana. Hän antaa itsestään vain pieniä välähdyksiä. En tiedä, missä hän oikeasti on. Ehkä omassa turvallisessa lastenkodissa, tutun hoitajan sylissä. Peitoissa tuttu tuoksu, äänet samoja, maito aina saman lämpöistä.
Mutta ne pienet välähdykset, ne ovat jotain, jota en unohda. Äkkiä hän hymyilee, hän katsoo silmiin. Oi, ihanaa! Edes pienen hetken, ennen kuin kääntää päänsä pois ja alistuu vieraan naisen hoivattavaksi. Ei hän tiedä, että olen nyt hänen äitinsä.
Meille kerrottiin lastenkodissa, että kun hän haluaa halata, hän levittää ensin kätensä sivuilleen ja kietoo ne sitten tiukasti kaulan ympäri. Eräänä päivänä, onkohan se kuudes yhteinen päivämme Etelä-Afrikan auringon alla, kannan hikistä lasta kantoliinassa. Yhtäkkiä Sparin kassajonossa hän katsoo suoraan minuun, kaivaa kätensä kantoliinan uumenista, levittää ne sivuilleen ja halaa! Hän halaa luottavaisena, pehmeä poski rintaani vasten. Nieleskelen kyyneleitä.

Nyt olemme olleet kotona jo kaksi viikkoa. Tunnen, että hän on oikeasti luonamme. Ei enää mielessään jossain muualla. Päivä päivältä hän antaa itsestään enemmän. Näyttää, minkälainen pieni mies hän oikeasti on. Jos ympärillä on muita ihmisiä, hän tulee kovaa vauhtia luokseni ja kipeää syliini. Kun hän on väsynyt tai nälissään, hän hakee apua minulta. Hän nauraa ja iloitsee meidän kanssamme.
Olen hänen äitinsä, en enää vain joku vieras nainen. Minä saan olla hänen äitinsä!
Miten mahtavaa saada tutustua sinuun, Pikkuveli! En malttaisi hukata yhtään päivää, yhtään hetkeä. Nämä päivät, kun me kasvamme yhteen, ovat ainutlaatuisia. Olemme saaneet Ihmeen!

13 kommenttia:

Jossuma kirjoitti...

Juuri noin..
ihana oli lukea tekstiäsi. Paljon halauksia teidän elämään!

Muija kirjoitti...

Taas sä sait mut itkemään tekstilläsi. Aina jompikumpi - nauran tai itken. Joskus molempia lomittain. Kaikkea hyvää (ja mainioita kestovaippoja) teille <3

pikkupikkuriikki kirjoitti...

Voi kuinka liikuttavaa..tykkään lukea tekstiäsi, sitä ikäänkuin pääsee "lähelle" asioita joista itsellä ei ole tietoakaan. Iloa elämäänne!

Stello kirjoitti...

Ihana :*)

Emppa kirjoitti...

Itkettavan ihanaa!

Ylva kirjoitti...

Ihanaa, kertakaikkiaan! Onnea koko perheelle!

emppu kirjoitti...

Koskettavasti kirjoitettu. Ihana <3.

Graintad kirjoitti...

Ihana! <3

Salanimi kirjoitti...

Ihanasti kirjoitit taas - koskettaa!
Lämpimiä aatoksia sinne lähetellen!

Ihanasti eksyksissä kirjoitti...

Ihania päiviä teille!

Jaana kirjoitti...

Sait minutkin kyyneliin. Oikein paljon onnea pienestä Ihmeestänne ja paljon onnellisia päiviä!

Team Harjavalta kirjoitti...

Miten ihanasti taas kirjoitatkaan ystäväiseni!

Onni on pieni pikkuveli- niin syötävän suloinen ja ihana.

Voih kumpa meilläkin kohta olisi jo pikkuveli/-sisko kotona.

Iloa arkeenne ja kohta nähdään !

poikkeama kirjoitti...

MIiäkin taidan liittyä blogiisi lukijaksi - ja ihana oli uusin tekstisi! :)