torstai 8. syyskuuta 2011

Aikuisten oikeesti

Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, etten arvostele toisten tapaa olla vanhempi. Yritän myös olla syyllistämästä äitejä ja isiä. Nyt en aio pitää lupaustani.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.

Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?

Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.

Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.

Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.

Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)

PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.

14 kommenttia:

Cherika kirjoitti...

Samaa mieltä. Aikuisten oikeesti.

U kirjoitti...

Minä rohkenen olla reilusti eri mieltä tuota asian syystä. Siis että vanhemmat haluaisivat päästä vähemmällä. Itse sorrun etenkin ykköskohtaan, ja yleensä en tiedosta sitä itse! Negation kierre vie helposti mennessään, eikä tilannetta pysty katsomaan ulkopuolelta, ainakin siinä kriittisellä hetkellä.

pikkupikkuriikki kirjoitti...

Niin totta ja myönnän..sorrun..ja sai ajattelemaan.

Pikkulilli kirjoitti...

U: Ehkä oletin, että muutkin haluavat päästä vähän helpommalla, koska minä ainakin haluaisin! Olisin niin superkivaa vain juoda rauhassa kahvia muiden kanssa, eikä koko ajan käydä ohjeistamassa jälkikasvuaan :) Ja minkäin sorrun näihin juttuihin, ainakin jos olen kiireinen enkä muka ehdi pysähtyä hetkeksi ajattelemaan.

Lady_Gigi kirjoitti...

Ihan totta! Meidän "tottelevaista ja rauhallista" tyttöä usein kehutaan ja ihmetellään ja samaan hengenvetoon päivitellään, kun ne omat on niiin vaikeita ja haastavia ja temperamenttisia luonteita eikä mikään mene perille, voivoi. Samalla kertaa siis kätevästi liuetaan omasta vastuusta ja vesitetään meidän vaivannäkö lapsemme kasvattamisessa. >:( Juurikin nuo kontaktinotto ja johdonmukaisuus on IMO avainsanat. Täytyy silti tunnustaa (anteeksi km:n pituinen kommentti): Toissayönä, tuskastuneena, kello kolmen aikaan käytin uhkauskeinona varmaan ekan kerran jotain, jota en olisi voinut pitää. Onneksi tyttö uskoi, ehkä juuri siksi kun aiemmin on uhkaukset pidetty. Mutta jäi huono omatunto. ;)

U kirjoitti...

Kurjaa on olla myös toisten, besserwisser, vanhempien arvostelun kohteena. Itselläni on erityislapsi jonka suurimpia haasteita on juurikin käytökseen liittyvät diagnoosit. Siinähän se aika menee rattoisasti, paksua nahkaa kasvatellessa, kun ne tietävät vanhemmat ottavat asiakseen mulkoilla ja kommentoida lapsen käytöstä.

Esim. uimahallissa perästä kuultua: mennään me kun osataan käyttäytyä toisin kuin tuo, jne. on arkipäivää johon erityislapsen vanhemman on pakko tottua. Itse kyllä kommentoin perään ja pistän jauhot kommentoijien suuhun, mutta kyllä siitä paha mieli tulee usein :(

Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, se olisi hyvä kaikkien vanhempien (ja muidenkin) pitää mielessä.

Mayo kirjoitti...

Kai sitten olin niin vanha lapset saadessamme, että niiden kanssa ei ollut mitään ongelmia missään kodin ulkopuolellakaan.

Juuri perjantaina katselin kännykkäkaupassa yhtä perhettä. Lapsi sai hälyttimet soimaan, paukutti ikkunan melkein rikki ja kaappien lasit ja vanhemmat vain jutteli myyjän kanssa. Lopulta lapsi karkasi ulos ja vieläkään eivät huomanneet. Lopetettuaan myyjän kanssa juoksivat sitten hädissään lopulta eri ovista etsimään lasta. Onneksi näin ikkunasta, että lapsi kökötti oven vieressä ulkopuolella, olisin muuten puuttunut asiaan.

hanna kirjoitti...

Nyt ensimmäistä kertaa minunkin on kommentoitava, vaikka olen pitkään ihanaa blogiasi lukenutkin.

Voih, tuon takia minä lähden aina poikani kanssa hirveän jännittyneenä ihmisten ilmoille. Jännitän, että kuinka monta sivullista seuraa tilannettamme, kun poikaan ei saa mitään otetta ja mikään kontaktin ottaminen ei vain ole niin helppoa kuin se kuulostaa. Uhkailut toteutan aina, mutta sepä ei tunnu kauheasti tätä meidän lapsukaista hetkauttavan. Toivon vaan, että sivulliset ei kuvittele meidän elämän olevan täysin rajatonta ja "kuritonta", sillä niin ei todellakaan ole. Voi vaan todeta, että lapsissa on ihan oikeasti vaan niitä haastavampia tapauksia, eikä kaikki siis johdu huonosta vanhemmuudesta. Usein lapsen käyttäytymistä pidetään jonain vanhemmuuden mittarina, joka on todella raskasta niille joilla on haastava lapsi / erityislapsi.

Pikkulilli kirjoitti...

Hei, täällähän on vilkasta keskustelua, hienoa!
On enemmän kuin totta, että jotkut lapset ovat haastavampia kuin toiset. Jos näen jossain julkisella paikalla tällaisen erityisen haastavan lapsen, en ensimmäisenä ajattele, että onpas huonosti kasvatettu tapaus. Useimmiten minussa herää myötätunto ja halu auttaa vanhempia, eiväthän omatkaan lapseni ihan taviksia ole. Ja uskon/toivon, että useimmat äidit ja isät kyllä erottavat, mistä on kyse.
Puolin ja toisin tarvitaan ymmärrystä.
Silti olen edelleen sitä mieltä, että ns. vaikean temperamentin omaavia tavislapsia ei saisi syyttää tottelemattomuudesta.

Ainutlaatuinen kirjoitti...

Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.
Ekaksi: valmistautuminen tai valmisteleminen. Ehkä parhaimman neuvon minkä olen saanut, on se että kerro lapselle mitä tapahtuu, puhu hänelle, vaikka hän olisi kuinka pieni vauva. Tätä olen noudattanut ja se on koette erittäin tärkeäksi. Esim. nyt alkoi kerho niin kerroimme tarkkaan etukäteen mitä siellä tapahtuu..mennään autolla, jätetään vaatteet yms. ihan niin tarkasti kuin me aikuiset tiesimme. Kerroin miten siellä käyttäydytään jne. hän viisaana jo kerkes kysyäkin, että mitä tekee jos tulee vessahätä, kun sinä et äiti ole siellä? Lapsen on paljon helpompi topimia, kun on kerrotte miten toimitaan pääsääntöisesti.

Eräs tapaus muskarista: eräs uusi poika kiukutteli, sylki, yritti särkeä "karhujen kotia" ja äiti ei saanut poikaa kuriin. Meidän neiti kysyi autossa: eikö poika tiennyt miten olla muskarissa? eikö sen äiti ollut kertonut?
Miksi äiti ei tehnyt mitään, en todellakaan tiedä. Kaikki huoneessa kärsivät, ja mielenkiinto oli pojassa. Äiti jopa naureskeli. En ikinä antaisi sylkeä lapseni muiden päälle tai jos yrittäisi tahallaan särkeä muiden tärkeitä juttua niin estäisin.

Meidän neiti tietää, että jos käyttää huonosti muualla, kuin kotona niin autoon ja kotiin mennään. Ensin varoitan tietysti. Monesti jouduttiin lähtemään kaupasta suoraan kotiin, mutta eipäs enää, kun neiti on oppinut. Joskushan kiukku on päästettävä ulos niin meillä on se tapa, että kotona saa kiukutella, huutaa, raivota..me kestämme sen kyllä ja kylillä ollaan nätisti.

Kerroin nyt vaan meidän perheen tavasta toimia. Omaan niin tempperamenttisen tytön, että säännöt on oltava ja aika vielä tiukat. Yllätyksiä on sitten kiva antaa lapselle ja myönnytyksiä.

tosiaankin sitä sortuu ja välillä ihan naurettaviin juttuihin, mutta elämäähän tämä on ja lapsi on aika "ymmärtäväinen" toivottavasti. :)

U kirjoitti...

Onneksi on näitä osaavia vanhempia, etteivät ihan kaikki sairaat ja vammaiset lapset joudu hoomoilasena olevien vanhempien pilaamaksi ;) Se kun tuntuu olevan yleinen ajatus että omalla lapsella on voimakas temperamentti, ja sairas/vammainen lapsi on haastavuudessaan korkeintaan samaa luokkaa.

Vanhempien iällä en ole ikinä ajatellut olevan mitään tekemistä lapsen käytöksen kanssa. Sairaita ja vammaisia lapsia löytyy joka ikäluokasta.

Team Harjavalta kirjoitti...

Auts.
Osu ja uppos.
Kuin veitsi voihin.
Väillä.

ja.
Välillä taas ei.

Välillä onnistun ja sorrun.
Haen itselleni hieman helpomaa hetkeä.

Toisinaan olen tiukkana. Toteutan "uhkaukset". Raahaan itkupotku raivarin saanutta lastani kotia kohti hilliten omia tunteitani.

Toisinaan itken, että olen huono äiti kun en saa lastani tottelemaan.
En vaikka välitän, pysäytän, menen lähelle.
Kaikkea mitä sanoit.

ja ihan aikuisten oikeasti-

MITÄ SILLOIN PITÄISI TEHDÄ ?

pikkuthti kirjoitti...

Puhut asiaa!

Jenni kirjoitti...

Kun esikoinen oli haastava vauva-taapero-leikki-ikäinen-koululainen mä tajusin että johdonmukaisuus on aa ja oo. Ennakoitiin ja selitin mitä missäkin tapahtuu ja kuinka toimitaan. Yhdistelmä esikoinen+nuori äiti herätti valitettavan usein ohjeita sieltä "kyliltä" kun julkisesti liikuttiin ja paineet olivat suuret siksi että lapsen-pitää-olla-nätisti. Toisinaan linjasin tiukasti mutta mentiin myös usein joustaen, ihan yleisen mukavuuden vuoksi. Siitä olen aika monta vuotta saanut maksaa.

Parin helpomman tenavan jälkeen syntyi vielä yksi tahtoja, ja jotenkin iän ja kokemuksen myötä pystyn olemaan vielä johdonmukaisempi, vielä joustamattomampi mutta herkästi lasta tunnustellen, ja meneehän se lapsi myös isompien perässä nätisti mallin mukaan helpommin. Huh.

Mutta silti, ei se että on erityislapsi ole selvä syy sille että saa käyttäytyä huonosti. Eikä se saa olla syy sille että heittäytyy diagnoosin perään "meidän Pena nyt ei vaan voi itselleen mitään". Mun mielestä aikuisen on mahdollistettava se että Pena voi jotain itselleen, ja aikuisen on keksittävä ne keinot.

Kaikki me äidit ollaan ihmisiä ja kaikki meidät tulee hyväksyä, tykätä ei tarvitse. Ihmisillä on tapana usein erehtyä, mutta toivoisin että se ei olisi syy leimata satunnaista vastaantulijaa, noin yleisestikään. Ajatuksia sopii herätellä, mutta mieluistasti juuri näin, myönteisesstä hengessä!